sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Draken talossa joulutunnelmissa

Viikonloppuna Draken talossa on avoimet ovet. Pakkohan sinne on lähteä kurkistelemaan, sillä Draken talo on puettu jouluasuun. Draken talo on Kokkolan kaupungin omistuksessa oleva testamenttilahjoitus, joka on säilytetty alkuperäisasussaan. Niin hieno idea talon viimeisiltä asukeilta!

Vaikkei talossa mitään erityisen poikkeavan arvokasta olekaan, sen arvo ajankuvana nousee sitä mukaa, kun vuodet vierivät eteenpäin. Talossa on asunut Draken käsityöläisperhe neljän sukupolven ajan. Aikaisemman postaukseni itse Draken talosta voit lukea täältä.


Saavun vähän kiireellä klo 13 alkaneeseen talon esittelyyn. Museolehtori Lauri Skantsi alustaa runsaslukuiselle yleisölle tietoa Draken talon menneisyydestä. Skantsilta saan myös luvan blogipäivitykseen, kiitos tästä!

Flyygelin päälle on koottu joulutervehdyksiä. Skantsi kertoo, kuinka aikoinaan musiikkia soitettaessa avattiin ikkuna kadulle...Ihmiset tapasivat kuunnella soittoa kadulta. Upeaa! Tekee mieli avata nytkin se ikkuna ja istahtaa flyygelin ääreen soittamaan jotain harrasta ja jouluista - olisikohan flyygeli ollut vireessä? 

 

                                       

Järkisyistä talossa on näyttelyisssä nykyään  muovikuusi ja sähkökynttilät. Muutoin kuusen koristelu on alkuperäinen. Suloiset nuo paketit vanhaan tapaan kuusen alla. 


Ihania pelkistetty kuusi koristeineen...tällaisena minäkin varhaislapsuuteni joulut muistan. 
                      
Olkikoristeita, lippunauhaa, ohutta hopeanauhaa. Näinhän se oli vielä 1970-luvulla...


                                    

Sitten ruokailuhuoneeseen. Olin myyty! Pöytä on katettu jouluherkuilla; kinkkua, perunaa, voita, limppua. Pidän suunnattomasti. Ja täällä tapaan rippijuhlissani loistaneita kultareunuksisia astioita, oih:))) Iäkäs nainen vieressäni juttelee kanssani "-Ei kenelläkään ole enää tällaisia..." Hymyilyttää, sillä minullapa on!

Ihana, ihana pelkistettty joulupöytä. Silti siinä on kaikki! Valkea liina luo ympärilleen juhlan tunnun. 





                                 

                                 



Joulukaktukset kukkivat ikkunoilla lähes joka huoneessa....


                                       

                                       

Kadun suuntaan ikkunassa on olkikoriste ja kaunis näkymä Neristaniin ikkunasta muutoinkin...Ihanan väriikkäitä taloja...


Keittiössä tuoksuu pipari ja neilikkka. Kattilassa on glögiä, hellalla pipareita pellillä. Kerrassaan ihanaa. Moni ihastelee keittiön uniikkia alkuperäisyyttä muutoinkin. 


                                     

Yläkerran makuuhuuoneessa komeilee sängyn päädyssä vanha, punainen kynttelikkö ja puolukkakranssi kynttilöineeen. 


                                  

Yläkerran aulassa on tunnelmaa. 

                                 

Katsokaa, kuinka taidokas liina! Eräs mies äityy juttelemaan kanssani, kun kuulee, että jossain vaiheessa Draken talon kirjakokoelma oli aikoinaan jopa  isompi kuin kaupunginirjaston! "-3200 kirjan kokoelma - on mahtavaa!Mutta silloin ei ollutkaan nettiä. Oli aikaa lukea." Niinpä, ja myös aikaa tehdä käsitöitä...


Ja sitten alakerran olohuoneessa...taas mykistyn...ihana joululeivonnaistarjotin! Tekee mieli kokeilla sormilla leivonnaisia, mutta saan hillityksi itseni. 


Alakerran makuuhuoneessa ihastelen ristipistoliinaa. Ennen nettiä jopa  minä tein tällaisia! Muutama on tallessa ja otan ne aina jouluisin esille. 

                              



Tämä on hieno elämys! Rauhallinen lasku joulun odotukseen. 


maanantai 20. marraskuuta 2017

Rippijuhlissa marraskuussa

Tällä kerta kuvat tulevat kotoisasti pääosin kotoa. Meillä oli viikonloppuna  nuorimmaisen rippijuhlat. Ja no joo - vuodenaika juhlille on aika outo, eikö? 

Lapseni ovat käyneet ruotsinkielisen  seurakunnan rippileirin molemmat, vaikka kirjoilla ja kansilla muualla ovatkin. Tänä vuonna Kokkolassa oli ensimmäinen kerta, kun itse leirit oli kesällä, mutta konfirmaatiot  vasta  marraskuussa. Jep, en tykännyt ajankohdasta ja kuulemani mukaan ei  moni muukaan. Mutta näillä mentiin, mitä tarjottiin! Tällä kertaa oli ihan turha panikoida, miltä kotipiha rikkaruohoineen näyttää juhla-aikaan. Ruohoakaan ei leikattu...Ihan erilaiset somistukset tässä rippijuhlassa. Lumikin saatiin sopivasti maahan. 


Olen varmaan tulossa vanhaksi ja herkkikseksi. Kun kirkonovet aukenivat ja nuoret valkeissa alboissaan astelivat kirkkoon sisälle, päästin itkun! Siis minut tuntien outoa - erittäin harvoin itken niin iloon kuin suruunkaan. Mutta eihän sitä tiedä, millainen itkijänainen minusta iän myötä vielä kehkeytyykään!

Joka tapauksessa liikutuksen hetki. Pojan parina kirkkoon kävellessä oli  tyttö, joka jo päiväkodissa oli samassa ryhmässä. Kuinka sattuivatkaan pituusjärjestyksessä samaan kohtaan! Kotona ohjeistin poikaa, että et sitten kävele huonossa ryhdissä ja yrmeän näköisenä vaan koita muistaa hymyillä. Olin ihan varma, ettei ohje mene nuorelle miehelle äidin sanomana perille, mutta niin vaan  äiti sai tyytyväisenä penkistään katsella, kuinka poika hymyili  käytävät kulkiessaan kuin suuri onni olisi häntä kohdannut. So sweet!:)

Ja tietysti ihanaa myös, että rippikirkkona oli pojan suvun  oma kirkko - Kaarlelan kirkko. Siinä on aina oma nostalgiansa - myös minulle...Kaarlelan kirkosta minulla on takataskussa muutama postaus vielä tulossa jossain vaiheessa. Tiedättekö - Kaarlelan  kirkkoa koskevat blogipäivitykset ovat minulle niiden rakkaimpien aiheiden joukossa. Jostain syystä olen tavattoman kiintynyt sen menneisyyteen.  Miksi, oi miksi en koskaan lähtenyt opiskelemaan kirkkohistoriaa, kun se nykyään näin kolahtaa...


Kotona sitten...En tykkää useinkaan kutsua ketään kotiini. Olen sellainen kotirotta, että nautiskelen siellä mieluummin itsekseni olosta. Mutta silloin kun äidyn juhlat järjestämään, niin oksat pois! Eteläpohjalainen pitoemäntä minussa pääsee irti. Ja muutoinkin olen vähän sellainen vaikea luonne, että jos johonkin asiaan lupaudun, teen sen sitten sata lasissa, eikä yhtään vähempi riitä.  Juhlia edeltävänä yönä valvoin  kolmeen ja leivoin kaiken viimeistä silausta asti valmiiksi:) En tohdi jättää mitään aamun varaan, koska olen niin aamu-uninen...

Tällä kertaa pöydän teemana oli sekä  sinivalkoinen Suomi  että kirpparikierrätys. Minulla on tähän asti ollut aina juhlakattauksena Arabian Arcticat, joita  yläkomeroistani löytyy iso setti. Jokin aikaa sitten tajusin, että olenpa tylsä...Nyt halusin elämään väriä ja fiilistä. Jo keväällä päätin, että nyt repeää. Olen käynyt SPR:n kirpparilla säännöllisen epäsäännöllisesti. Olen katsastanut lähinnä astiahyllyjä. Mitäs tykkkäätte mummokalustostani? Sitä ei ole tosiaankaan yhdellä kerralla ostettu, vaan on vaatinut tosi monta kirppiskierrosta ja tarkkaa etsintää. 

Minulla on kerättynä nyt  ruusukuppeja kultareunuksilla sekä punaisten että keltaisten ruusujen kera aika iso setti. Samaan kalustoon löytyi niin kermakot kuin kannutkin sekä useampia tarjoilulautasia. Koko homma maksoi n. 20 e...Kirppikseltä viimeisten kupposten kanssa poistuessa naureskelin myyjälle, että tuon nämä pois, jos kyllästyn tai ei kaappeihin mahdu. No en raaski, haaveilen jo ensi kesän puutarhajuhlista uima-altaan ääressä ruusukuppeineni!


Myös nuo suloiset jalalliset juomalasit hommasin kirpparilta - perjantai-iltapäivänä eli hyvissä ajoin:)))


Eikä siinä vielä kaikki. Esim. alla näkyvä suloinen sininen lasikulho ja  useampi hopeatarjotin sekä valkea pöytäliina löysivät tiensä kotiini...


Bravuurini on perinteisesti voileipäkakut. Tällä kertaa koristelut jäivät vähän retuperälle, Kolmelta yöllä ei jaksa enää ihan sata lasissa panostaa estetiikkaan...Mutta mausta ei tietysti  silloinkaan tingitä!

Ai niin, ja tuossa näkyy se kannu ja kermanekatkin:))) Kyllä nyt on maailma niin ruusuista, että!








Kyllä täytyy sanoa, että olo oli aika kulahtanut juhlinnan jälkeen. Univelkaa niin, että vaikka nukkuisi rinsessa Ruususen sadat vuodet, niin jalkoja jomottaa yhä! Mutta mieli on sees ja onnekas, kun oli niin juhlaa!

tiistai 14. marraskuuta 2017

Mestauskivi Lohtajalla

Loppukesästä ajelin Kokkolan  sivukyliä. Pitkän ajelun päätteeksi pysäköin  autoni Lohtajan  hautausmaan parkkipaikalle, Ylitin  Karhin kylätien ja astelin viitoitettua  polkua muutaman metrin metsään. Siinäpä se. Mestauspaikka. Koruton, vanha  musta kyltti pysäyttää samalla kun opastaa. 


Kohteeni löytyy ns. Yhdystie 7715 varresta. Noin 15 kilometrin mittaisen tien ympäristö on määritelty maiseman vaalimisen ja kulttuuriympäristön kannalta tärkeäksi alueeksi. Tie kulkee historiallisen Pohjanmaan Rantatien ja myöhemmän vanhan  Valtatie 8 linjauksen mukaisesti. Tämä kohde löytyy myös Lohtajan kulttuuripyöräreitin yhtenä kohteena.

Vähän pyörittelen päätä polkua kävellessäni. Itse mestauskiven vieressä ei ole mitään informaatiota.  Olisi voinut olla jokin lyhyt kertomus. Ja nimen omaan kiven vieressä. Nyt kivi ikään kuin uppoaa ympäristöönsä ja hetken aikaa arvuuttelen, olenko edes oikealla paikalla. Mutta kuten huomaatte kuvasta - paljon asteltu polku johtaa kivelle. 



Perimätiedon mukaan kiven päällä on mestattu kuolemantuomittuja. Tiedetään, että viimeksi paikkaa on käytetty mestaukseen vuonna 1796. Silloin eräältä piialta katkaistiin kaula rangaistuksena lapsenmurhasta.


Ihmettelen, ettei mistään löydy aiheesta sen enempää tietoa.  Siispä itse etsimään. Oikeastaan tämähän onkin mielenkiintoisempaa näin. Etsimisen ja löytämisen riemu on käsinkosketeltavissa!  Pitäisi siivoilla tulevan  viikonlopun rippijuhliin, mutta nyt ei malta päästä tätä juttua pois käsistään!

Lohtajan kirkonkirjoista löytyy kuin löytyykin tarkempaa tietoa! 30.7.1796  on kuollut og. eli naimaton Susanna Johansdotter Antila. Hänen mainitaan olevan Antilan talosta, Karhin kylästä.  Hautauspäivästä on vain lyhyt maininta pelkästä vuodesta 1796.



Lohtajan haudattujen kirjassa maininta mestauksesta löytyy yllä olevassa kuvakaappauksessa riviltä kolme. Selitteenä kuolinsyylle on maininta "halshugg.tär.barnsmord." Huh, eli kaulasta katkaistu lapsenmurhan vuoksi. 

Ja vihdoin Susanna löytyy rippikirjoja selaamalla Lohtajalta Hillilän talon piikana! Tämä tieto löytyy Lohtajan rippikirjasta vuosilta 1789-1775. Sen mukaan hän on syntynyt 3.9. 1774. Susanna on rippikirjan mukaan ollut viimeisen kerran ripillä 21. 6. 1795. Lukutaitomerkintöjä Susannalla ei piikomispaikan talossa ole. 

Rippikirjassa Susannan piikatalon isäntäparina mainitaan Joseph Jakobsson Hillilä ja Anna Eliaantytär os. Purontaka Kannuksesta. Tosin emäntä Anna on ennättänyt jo kuolla vuonna 1788, autuaasti ennen Susannan lapsenmurhaa. On varmaan ollut isäntätalolle rankka juttu piian paljastuminen lasepnmurhajaksi ja vielä piian mestaus. 

Rippikirjamerkinnässä Susanna puolestaan on Hillilän talon rippiluettelossa viimeisenä. Yleensä sivun loppuun on laitettu palkolliset, kuten tämänkin piikatytön tapauksessa. Rippikirjassa on lisämerkintä, joka on suomennettuna "Saapui kappalaisen Pehr Zimmermanin 6.1.1794 antamalla todistuksella. " Tuohon aikaanhan pappi kirjoitti erillisen muuttotodistuksen toiseen seurakuntaan matkaavalle. Kaikkitietävä googlaustoiminto tarjoaa tietoa, että Pehr Zimmermann toimi Toholammin seurakunnassa kappalaisena tuohon aikaan. Siispä penkomaan Toholammin kirjoja. Työni palkitaan lopulta ja saan myös muilta sukututkimusta harrastavilta vinkkejä. Olo on kuin salapoliisilla...


Susannan lapsuuden  kotitalo on kimurantti selvitettävä vanhoista kirkon kirjoista., koska en juurikaan tunne seudun vanhaa  talojen nimistöä tai kylien järjestystä. Niiden hallitseminen auttaisi paljon. 

Lopulta selviää,  että Susannan isä oli uudisasukas Juho Matinpoika Antila, ent. Pajala. Hän oli syntynyt 23.11.1735 Kannuksen Kerolassa ja kuoli 15.12.1802 Toholammin Anttilassa. Susannan äiti puolestaan oli Anna Laurintytär Suonperä, s. 25.8.1739 ja kuoli 26.8.1811 Lestijärven Änäkkälässä. Lapsia heillä oli kaikkiaan kahdeksan, joista Susanna (s. kastettujen luettelon mukaan  4.7.1774 Antila, Olkkolankylä, eli pientä heittoa eri tiedoissa) oli  syntynyt seitsemäntenä. Aikaisemmat lapset näyttävät syntyneen Kälviän Pajalassa.



Toholammin - Susannan  lapsuusseurakunnan  rippikirjamerkinnässä -  näkyy paljon lukumerkintöjä, ja vielä viimeisenä rippikirjan vuotena 1792, Susanna on asunut lapsuuskodissaan.

Vuonna 1793 Susanna näyttää olleen seuraavan rippikirjan mukaan  viimeisen kerran ripillä lapsuustalossaan. Hänen nimensä eteen on piirretty risti, mutta yllättävästi kuolemasta ei ole muuta mainintaa.

On siis niin, että Susannan vanhemmat ovat vielä olleet elossa mestauksen tapahtuessa. Lienee ollut hyvin ahdistava asia sen ajan yhteiskunnassa.






En tiedä, kenen toimesta mestaus Lohtajalla suoritettiin - yleensähän pyövelin tehtäviin kuului myös saattaa mestattu hautaan. Siksi haudattujen kirjassa   mainitaan pelkkä hautausvuosi -1796 - ei hautauspäivää, kuten yleensä on tapana. Mestaaja teki yleensä erillisen reissun mestauksen jälkeen ja toimitti hautaan laiton. Mestaajan työstä voit lukea lisää aikaisemmasta tekstistäni. 

Yleensä mestatut  haudattiin mestauspaikan lähelle siunaamattomaan maahan. Sitä ennen ruumis joko teilattiin tai poltettiin roviolla.  En tiedä, onko Susannan hautapaikasta säilynyt perimätietoa. Tuskin, sillä käsittääkseni pyöveli hoiti hautaamisen yleensä huomaamattomasti.  Todennäköisesti Susanna lepää jossain hyvinkin lähellä kiveä - oletukseni on, että pyöveli ei vaivautunut murhattua kovin kauas kuljettamaan. Siihen aikaan asia koettiin pelottavana ja uskon, että haudalla käyntiä vältettiin pahojen  henkien pelossa. Olihan mestattu laitettu siunaamattomaan maahan. Tämä siis oma olettamukseni. 





Tämä tarina oli karu. Tuon ajan yhteiskunnassa aviottoman lapsen saaminen  on ollut häpeällinen asia. Lapsenmurha on ollut nurkkaan ajetun, epätoivoisen nuoren naisen teko. Aiheen käsittelyä olisi mielenkiintoista jatkaa  etsimällä mahdollisia tietoja ripittäytymisestä sekä tuomiokirjojen tekstiä.

Ps.1. Jutun julkaisun jälkeen kuulin mutkan kautta, että kyseinen piikatyttö olisi tappanut lapsensa hukuttamalla. Onko tästä mahdollisesti jollain  lisää perimätietoa? Tai tietoa lapsen isästä? Tai mitään muuta?

Ps. 2.  Näköjään kiinnostus näihin vanhoihin  rangaistustapoihin on kasvamassa. Kuinka ollakaan, niin Yle julkaisi 3.12. 2017 mielenkiintoisen kolmeminuuttisen juuri tältä samaiselta mestauspaikalta! Hienoa ja kannattaa katsoa linkki ja video alta!

Ylen video





LÄHTEET:

Paikkakertomuksia Keski-Pohjanmaalta.Pohjanlahden rantatie-hanke. Olli Rosenqvist. Turun yliopisto 2011. 
[https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/72442/pohjanlahdenrantatiehanke_keskipohjanmaa_2011.pdf?sequence=1] Luettu 12.11.2017. 

 Yhdystie 7715. Wikipedia. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Yhdystie_7715] Luettu 12.11.2017. 

Yle Areena. Menneinä vuosisatoina sadat naiset saivat Suomessa kuolemanrangaistuksen vastasyntyneen lapsensa murhasta.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Rossossa viettämässä sotaveteraanien kanssa Suomi 100-juhlaa


Mikä on se maa
nyt,  jota tänään juhlitaan? 
Lippu salkoon nostetaan,
ja sitten hurrataan.
On Suomi meidän maamme,
me sitä hoitakaamme,
että siellä kasvaa voivat lapsemme. 

Minulle tarjoutui  kollegani kanssa upea tilaisuus matkata  koulun 1. luokan kanssa  vaikuttavaan ja kauniiseen  Suomi 100-juhlaan Kokkolan ruokaravintolaan,  Rossoon. Erityisen upeaksi juhla muodostui, kun samaan juhlaan oli kutsuttu myös sotaveteraaneja Kokkolasta. 

Rosso oli ideoinut kauniin juhlan kokkolalaisille sotaveteraaneille, joiden keski-ikä on  jo lähes 93 vuotta. Kun siihen lukuun liitettiin 7-vuotiaita ekaluokkalaisia, saatiin muodostettua lasten ja veteraanien voimin SUOMI 100!

                         

Poikkeuksellisesti julkaisen myös oppilaiden kuvia blogissani, koska sain siihen heidän vanhemmiltaan sekä  kuvaustoivomuksia että -lupia.:) Kiitos tästä!



Oppilaat olivat valmistautuneet opettajansa, Tarja Saarela-Savolaisen  ohjaamina jo ennakkoon juhlaan tehden jokaiselle veteraanille oman Suomen lipun. Olipa muistettu myös Tasavaltamme presidenttiä,  Sauli Niinistöä ja  rouva Jenni Haukiota  kuvakoosteen muodossa. Nämä  ihastuttavat piirrokset maamme isästä ja äidistä Lennu-koirineen ja lastenvaunuineen tulevat  sykähdyttämään lahjan muodossa presidenttiparia Rosson eteenpäin toimittamina. 


 Tässä alla erään  ekaluokkalaisen  taideteos  presidenttipariskunnasta  uuden  elämänvaiheen  kynnyksellä. :) Ensi keväänä, kun ruoho jo vihertää, on  elämä näin onnekkaan oloista!


Tästä oli hyvä jatkaa itse juhlaan.



Keskipohjanmaan konservatorion opiskelijatrion soittaessa kaunista  taustamusiikkia astelimme kabinettiin. Meidät vastaanotti  Osuuskauppa KPO:n toimitusjohtaja Kim Biskop sekä ravintolapäällikkö Tiina Huopana. 

                                

Kun tärkeät kutsuvieraat - sotaveteraanit ja oppilaat - oli  saateltu  pöytiin istumaan, oli kuplivien alkumaljojen ja tervetulotoivotusten aika. 



Lapsille kupliva oli vihreää Herra Hakkaraisen päärynälimonadia. Hieno lasi mykisti pienet juhlijat ja joku totesi "Hmmm, maistuu aivan kuin olisi jotain limsaa..." Aikuisemmat saivat kilisyttää lasejaan alkoholittoman kuohuviinin saattelemina.

                                 

                                 

Tiina Huopana ja Kim Biskop toivottivat kunniavieraat sydämellisesti tervetulleiksi. Kaikkiaan yhdeksän sotaveteraania ja sotaorpoa oli  saapunut paikalle saattajineen.



Maamme itsenäisyyden luojat, sotaveteranit saattajineen, istuivat kabinetin keskellä, oppilaat löysivät paikkansa salin molemmista laidoista. Pääsimme nauttimaan alkupaloista - lapsille porkkana- ja kurkkutikkuja sekä melonia, aikuisille kanttarellikeittoa ja Maalahden limppua. Olipa niin hyvää, että en muista koska olisin yhtä maistuvaa keittoa syönyt. Ja lapset olivat innoissaan maistuvista ja värikkäistä annoksistaan. Kukaan ei moittinut ruokaa...




Kanttori Markku Hekkala esitti kuulijoille kauniin Topeliuksen kirjoittaman  laulun "Kesäpäivä Kangasalla." Pieni poika pöydässäni sanoi "Tuo täti tuolla pyyhkii silmäkulmiaan."

                                    " ... Oi taivahan pyhä Herra, sä isäimme armias!
Ah, kuink' on sun maasi kaunis, kuink' ihana taivahas!
Sä järveimme säikkyellä suo lempemme tulta vaan!
Oi Herra, intoa anna ain' maatamme rakastamaan!
Oi Herra, intoa anna ain' maatamme rakastamaan!..."



Kokkolan sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Johannes Cederberg piti juhlapuheen, jossa hän kertoi, ettei itse ollut sodassa, koska ikää oli 4 vuotta liian vähän. Hänelle oli kunnia päästä edustamaan tällaiseen juhlaan. Cederberg kertoi puheessaaan, että Kokkolassa on vielä elossa noin kahdeksankymmentä sotiemme veteraania, joiden keski-ikä lähentelee jo 93 vuotta. Nyt juhlassa mukana olleet veteraanit olivat sotamme nuorimpia mukana olleita. Cederberg korosti, kuinka lapsissa on tulevaisuutemme. Samalla hän kertoi olettaneensa, että juhlassa saattaa olla melkoista vipinää ja meteliä, kun paikalla on koululuokallinen oppilaita ja hämmästeli kovasti, kun lapset istuivat yhtä rauhassa kuin aikuisetkin. Nuorimmasta vanhimpaan kaikki hallitsivat juhlaetiketin!


Puhetta kuunnellessani  ja levollisen  oloisia    veteraaneja katsellessa vierähti  muutama liikutuksen kyynel silmäääni. Oma isoisäni kuoli sodassa 29-vuotiaana Marsalkka Mannerheimin 75-vuotisjuhlakulkueesta palatessaan. Isoisäni  veli haavottui ja kuoli vammoihinsa myöhemmin. Toinen  veli,  vain 23-vuotias - oman poikani ikäinen- katosi,  en vieläkään tiedä, mikä oli hänen lopullinen  kohtalonsa. Voi vain kuvitella perheen tuskan. Jäljelle ei jäänyt perheestä montakaan ja sodan myötä muuttui  niiden jäljelle jääneidenkin elämä.  Tästä linkistä pääsee lukemaan isoisäni murheellisen tarinan.

                                     


                                     

Rosson vitriiniin laitettavaksi ojennettiin myös sotaveteraanien kunniaviiri.


                                    

 Minulle on lapsesta saakka kerrottu tarinoita edesmenneistä,  sodalle elämänsä uhranneista hyvin kunnioittavasti.   Vaikken ole heitä tavannutkaan, he ovat minulle rakkaita. Siksi tuntui todella  arvokkaalta saada  istua  nyt näiden sotaveteraanien kanssa yhdessä. Arvostan  sitä, että jälkipolvet saavat tietää, mitä tapahtui sotien aikana, millaisia ihmiskohtaloita tapahtumat eteen heittivät.  Sotaveteraaneja on enää vähän - vuosi vuodelta aina vain vähemmän. Meillä on vielä tovi aikaa  pitää yhteyttä heihin. Heidän elämänsä on ollut erilainen, koska he jäivät sodasta eloon, mutta helppo se ei ole ollut. Sota on matkannut mukana läpi elämän - halusi tai ei. Tämän hetken haluan  mieleeni tallettaa ja toivon, että se jää myös oppilaiden mieleen erityisenä muistona ja hetkenä, jolloin  menneisyys ja nykyisyys ojentavat kättä toisilleen. 

                                      
Juhlapuheen jälkeen konservatorion trio esitti meille jälleen  musiikkia. Useita musiikkihelmiä, aloituskappaleena oli tuttu "Kalliolle, kukkulalle." On aina hienoa kuulla musiikille omistautuneita, tasokas musiikki kruunaa juhlan!


Oli vuorossa pääruoka. Keittiöpäällikkö saapui kertoman meille meny´n.   Hienosti malttoivat lapset odottaa ruokia eteensä. Sinivalkoiset juhlaservetit aseteltiin tavan mukaan  syliin.   Sovittiin, että odotetaan, kunnes koko pöytäseurueella on ruoat, sitten vasta aloitetaan. Joku lapsista sanoi, että ei ole koskaan aikaisemmin ravintolassa odottanut muita. Ei ollut tästä käytössäännöstä kuitenkaan moksiskaan. Kukaan  lapsista ei hätäillyt. Ja tietysti aterioitiin haarukoiden ja veitsien kanssa. Hienoa, että näitä tapoja harjoitellaan päivittäin koulussa. Mistäpä sitä koskaan tietää, missä pöydässä  tulevat  presidentit istuvat....



Lasten lautasilla koreili iso annos nakkeja, lihapullia, ranskalaisia perunoita, ketsuppia, tomaattia ja melonia. Aikuisempaan makuun tarjoiltiin porsaan sisäfileetä, kermaista pippurikastiketta, parmesaaniperunakakkua ja lämpimiä kasviksia. Mmmm. Tätä nyt illalla kirjoittaessani iskee uusi nälkä, vaikka päivällä oli ähky. Lapsilla oli mielenkiintoisia huomioita ravintolasta. Eräs poika ihmetteli, miten tarjoilijoilla voi olla taito kantaa isoa lautaspinoa yhdellä käsivarrella. Ammatitaito, sitähän se....




Ruokailun jälkeen oli aika  ykkösten astella areenalle. Oppilaamme esittivät laulun "On Suomi meidän maamme." Ja voi, kuinka hienosti laulu raikasi! Ekaluokkalainen vieressäni totesi  laulun jälkeen "Sehän meni jopa paremmin kuin harjoiteltaessa!" Olen ylpeä ja iloinen, että koulussamme panostetaan musiikkikasvatukseen keskimääräistä enemmän. Työtä on tehty kovasti ja  on ilo huomata, että se on kantanut hedelmää. Tästä saimme kuulla myös monta  ihastelevaa kommenttia. On mielestäni myös upeaa, että lapsille tarjoutuu mahdollisuuksia esiintyä. Tulevaisuuden maailmassa sitä taitoa   edelleen tarvitaan.

                                                       Mikä on se maa
                                                 nyt, jota tänään juhlitaan? 
                                                 Kasvanut on kansa, jota
                                                   kunnioitetaan.
                                               On Suomi meidän maamme,
                                               me sitä hoitakaamme,
                                     että siellä kasvaa voivat lastenlapsemme. 



                                                 Mikä on se maa
                                                 nyt jota tänään juhlitaan?
                                               Valmis on se aina myöskin
                                                muita auttamaan.
                                                On Suomi meidän maamme,
                                                me sitä hoitakaamme
                                                että siellä kasvaa voivat
                                                lastenlastenlapsemme. 

Laulun jälkeen tarjoilu jatkui. Lapset odottivat kovasti vaniljajäätelöä ja mansikkakastiketta. Sille on kuulemma täydessä vatsassa ihan erillinen lokeronsa. Eikä tainnut yksikään Suomi-lippuinen jälkiruokakulho jäädä tyhjentymättä. Vesi kielelle herahti myös aikuisille tarjotusta vanilja- pannacottasta mansikkakastikkeella kahvin tai teen kera. Mmmm...




Paikalla oli myös kuvaajia, taustaalla ammattikuvaaja Anne Yrjänä tallentamassa ikimuistoisia hetkiä. 


Takavasemmalla käsityöliike Katariinan ja Keski-Pohjanman liiton edustajat. 




                    











Eikä siinä vielä kaikki. Maukkaan ruoan lisäksi idean äiti, Rosson työntekijä Hannele Hansson, kertoi tämän Suomi 100-projektin syntyvaiheista. Orastava idea  juhlasta käynnistyi jo puolitoista vuotta sitten ja nyt sitä oli hyvä hetki toteuttaa Rosson vastaremontoidussa ruokaravintolassa. Yhteistyökumppaneiksi lähtivät Rosson mukaan käsityöliike Katariina, painotalo Antti Välikangas sekä seurakunta. He yhdessä haastoivat vapaaehtoiset ihmiset kutomaan 10 e hintaisen neulepaketin, jonka langoista tehtiin sinivalkoisia Suomi 100 vuotta -huiveja. Valmiit huivit oli pakattu näyttäviin lahjapakkauksiin tekijöidensä signeerauksella varustettuina. 





Nämä huivit toimitetaan jokaiselle Kokkolassa asuvalle sotaveteraanille sekä juhlavuonna 2017 ensimmäisen luokan aloittaville oppilaille. Upeaa! Lisäksi kaikki kutsuvieraat saivat tilaisuudessa kauniin Suomi 100-pinssin, jotka tietystikin aseteltiin  välittömästi rintapieltä koristamaan. 

                                      
Ihastuttavaa oli, että juhiin kutsutut olivat nähneet vaivaa pukeutumisen ja huolitellun olemuksen eteen. Helmiä, helyjä ja juhlakampauksia,solmioita, kravatteja ja pikkutakkeja...

                                    


                                 

                

                   Tilaisuuden lopuksi  nousimme kajauttamaan ilmoille Maamme -laulun. 

                             

Sitten vielä kokoonnuttiin Kauppakeskus Chydenian aulatiloihin yhteiskuvaan Suomi 100-hengessä sotaveteranien ja 7-vuotiaiden  kera. Tämä on niitä ikimuistoisia kuvia, joita  ei enää muutaman vuoden päästä ole edes  mahdollisuutta tallentaa. Suomen rakentajat ja tulevaisuus. Oikea aarre kuvaksi.



Juhlan huipennukseksi sain vielä mahdollisuuden jutella erään sotaveteraanin kanssa ja ottaa kuvan hänen kunniamerkeistään. Minulle vaikuttava hetki. Luulen, että hänellekin. 

                                 


                                             Mikä on se maa
                                            nyt, jota tänään juhlitaan?
                                            Lippu salkoon nostetaan,
                                             ja sitten  hurrataan:
                                            On Suomi meidän maamme,
                                           me sitä hoitakaamme,
                                            että siellä kasvaa voivat
                                            lastenlastenlastenlapsemme. 
                                            (laulu: Pentti Rasinkangas)

Lopuksi oppilaille jaettiin vielä Suomi 100-ilmapallot. Muutama (pallo) karkasi oven avattuamme taivaan tuuliin - vaan niinhän niille aina tuppaa käymään. Olisi kiva tietää, minne asti karkailleet pallot tiensä löysivätkään...

                              

Tässä vielä Rosson portailla fiilistelemässä juhlan jälkimainingeissa ja poseeraamassa KPO:n toimitusjohtajalle,  Kim Biskopille. 





Kiitos Rossolle upeasti järjestetystä juhlasta, erityiskiitos  kaikille mukana olleille juhlahengen luomisesta sekä  kiitos myös koulumme puolesta, että saimme olla osallisina näin hienossa ja arvokkaassa tilaisuudessa.