maanantai 31. heinäkuuta 2017

Lohtajalla kirkko-oopperassa



Kenties kesän kauneimman illan päätteeksi suuntasin auton keulan kohti Lohtajaa. Siellä oli Lohtajan kirkkomusiikkiviikkojen pääesitys; jo perjantaina kantaesityksen saanut kirkko-ooppera "Kolme kirjettä Laestadiukselle." Esityksessä oli kuvauskielto, joten ei kuvia tällä kertaa itse esityksestä. 

Kauniista säästä huolimatta yllättävän monen askeleet suuntatuivat lauantai-iltana kirkkoon, sillä esitys oli lähestulkoon loppuunmyyty. Vain muutama hajapaikka takarivissä viipyili ilman istujaa. 

Voidakseen seurata oopperan tapahtumia, on tietysti hyvä tietää lestadiolaisuuden taustaa. Onhan niin, että tosi moni olettaa tietävänsä tästä uskonlahkosta enemmän kuin oikeasti tietääkään. Aika monen tieto ainakin oman kokemukseni mukaan rajoittuu yleisesti tunnettuihin kliseisiin. Ooppera ei suoranaisesti ota kantaa teologisiin kysymyksiin, vaan antaa sen tehtävän kuulijalle itselleen. Mielestäni se on hyvä ratkaisu, koska oma usko on hyvin henkilökohtainen asia. 

Oma kosketuspintani lestadiolaisuuteen lienee keskivertoa vahvempi. Minulla on lapsuudesta lähtien ollut sekä sukulais-. että  ystäväpiirissä jokusia läheisiä ystäviä, joiden perhetausta on lestadiolaisuus. Heidän kauttaan yhteisön normit ovat tulleet tutuiksi. Muistanpa itsekin pikkutyttönä istuneen mummoni kanssa seuroissa (mummoni oli hyvin avarakatseinen, mutta kävi isoimmissa seuroissa sanan kuulossa) ja ihmetelleeni, kuinka kanttori soitti virsiä kauniisti... Se oli minulle silloin mieleenjäävä kokemus, en ollut koskaan aikaisemmin kuullut kenenkään soittavan urkuja ja sitten istuinkin eturivissä  jalkojani heilutellen ja näin kuinka hän soitti...... enkä osannut kyseenalaistaa tilaisuutta.  Myös vanhat amerikansukulaiset ovat edelleen vankasti vanhoillislestadiolaisia! Usko on kulkenut mantereelta toiselle äidinmaidossa. Vaikka suvun nuoret eivät enää puhu suomea, on vakaumus sama kuin kolme sukupolvea sitten Amerikkaan lähteneillä.  Oikeastaan hyvin mielenkiintoista.

Muistan elävästi, kun nuorena menin erään ystäväni kotiin. Perheessä oli 15 lasta. Ruoka-aikaan pöytään nostettiin melkoisen iso kattila. Ihailin sitä tyyneyttä ja rauhaa, joka isossa perheessä suuresta lapsimäärästä huolimatta oli. Jokainen tiesi paikkansa. Ystäväni oli aina siististi pukeutunut. Kotona oli siistiä. Ihailin ystäväni kirjallista lahjakkuutta ja usein mietin, johtuiko se siitä, että hänen kotonaan luettiin paljon ja kuunneltiin radiota. En tiedä. Ihailin myös ystäväni lojaalia tapaa olla sen kummemmin puhumatta taustastaan. Vakaumuksensa hän siitä huolimatta piti, eikä kyseenalaistanut ystävien erilaisia valintoja. Varmasti joku lukija nyt miettii, perustiko ystäväni ison perheen. Ehei. Ystäväni - melkoinen maailmankansalainen muuten - opiskeli kaksi yliopistotutkintoa (joista toisen jopa taidealalta) ja reissasi yksin ympäri maailmaa itseään avartaen. En tiedä, oliko ystäväni tietoinen valinta, että hän avoitui vasta kuta kuinkin nelikymppisenä uskonveljen (ja jopa erivärisen sellaisen)  kanssa ja ennätti saada kaksi lasta. Muistan, kuinka ystäväni kertoi "Vähän pelkäsin ensi käyntiä kotona...hyväksyisiköhän isä...mutta heistä tulikin heti maailman parhaimmat ystävät!" Vakaumus on kuitenkin edelleen vahva ja arvostan hänen oman tiensä löytämistä ja kulkemista kovasti. Ennen kaikkea muutoinkin arvostan avarakatseisuutta - puolin ja toisin. 

Lars Levi Lestadius (1800-1861) syntyi Ruotsissa köyhään uusperheeseen, jossa isä oli pappissuvun kasvatti ja alkoholisti. Äiti puolestaan oli saamelainen. Perhettä elätti käytännössä Larsin velipuoli, Carl Erik. Suomen kieltä Lars oppi vasta aikuisena muutettuaan papin työn perässä Kaaresuvantoon ja Pajalaan. Ruotsin ja suomen lisäksi Lestadius osasi lapin murteita, saamea, ranskaa ja latinaa sekä jonkin verran kreikkaa, saksaa ja hepreaa.


Lestadius oli oikeastaan monilahjakkuus. Lukion jälkeen Lars kirjottautui Uppsalan yliopistoon ja luki alusta asti rinnakkain sekä teologiaa että kasvitiedettä. Tunteepa Lestadius myös lempinimen Lapin Linne. Lestadius keräsi elämänsä aikana kymmeniätuhansia kasveja ja näistä hän sai kolmisenkymmentä nimiinsä, koska löysi ne ensimmäisenä. Peltsa-tunturilta Lestadius löysi mm. unikon, joka nimettiin peltsanunikoksi (latinaksi "Papaver laestadianum" ) löytäjänsä mukaan.

Pappisuran, herätysjohtajan ja kasvitieteilijän lisäksi Lars tunnetaan myös muinaisuskon tutkijana sekä Ranskan kunnialegioonan ritarina. Lars avioitui lapsuuden leikkitoverin, Brita Carina Alstadiuksen kanssa ja perheeseen syntyi kaikkiaan 15 lasta. 

Lestadius alkoi julistaa sanaa varsinaisesti vasta myöhemmällä iällään. Vaikuttaviin tapauksiin kuului "Lapin Marian" ´kohtaminen erään saarnan jälkeen, joka mullisti täysin Lestadiuksen hengellisen elämän. Jo nuoruusvuosina hän oli tuntenut kuoleman pelkoa, mikä kärjistyi perheen Levi-pojan kuoltua. Kerrotaan, että lapsensa kuolinvuoteella Lars pohti, että lapsi pääsi varmasti taivaaseen, mutta kuinka kävisikään hänelle itselleen. 

Oopperan Lestadiuksesta on säveltänyt Jyrki Linjama ja teos on osa Suomi 100-juhlavuoden tapahtumia sekä Lohtajan kirkkomusiikkijuhlien pääteos. Pääroolissa Lestadiuksena esiintyi baritoni Esa Ruuttunen, jolta oli tullut myös ehdotelma tämän oopperan tekemiseksi. Mezzosopraano Laura Mäkitalo edusti oopperassa kaikkia naisrooleja - useimmiten piilossa katsojalta pelkkänä äänenä. Hänen roolejaan olivat enkeli, viisas sananviejä, Sofia, kolme naista kirjeiden takana sekä Lestadiuksen äiti ja vaimo. Lisäksi esityksessä oli kolme suloista pikkutyttöä, jotka hoitivat roolinsa kirjeidentuojina upeasti ja pitkällä pinnalla ilmeenkään värähtämättä. Lapset toivat esitykseen elävyyttä jo pelkästään astumalla näyttämölle hiukset kauniisti letitettyinä ja pelkistetyn kauniissa mekoissaan. 

Oopperan orkesterina toimi vuonna 1978 perustettu kamariorkesteri Soli Deo Gloria Juhani Lamminmäen johdolla. Soittajat ovat ammattimuusikoita ja musiikinopiskelijoita eri puolilta Suomea. Oopperassa tosin edustettuna oli ainoastaan kuusihenkinen kokoonpano. Oopperan ohjauksesta vastasi Michael Baran.

                               

Ruuttunen sopi sekä olemukseltaan että ääneltään oivallisesti Lestadiuksen rooliin. Hänellä lienee myös paljon tietoa teologian opintojen ja pappisuran vuoksi lestadiolaisuudesta, joten uskon tämän tuoneen syvyyttä ja laajaa kosketuspintaa aiheeseen. Hän eli oopperassa roolinsa hyvin vahvasti. Myös valaistus tuki hienosti pääosan esitystä.

Oopperan keskeinen juoni kulkee niin, että muutama minuutti ennen kuolemaansa  eräänlaisessa uninäyssä, Lestadius  saa tulevaisuudesta kolme kirjettä kolmelta nykynaiselta - Ailalta, Liisalta ja Maijalta,  joiden avulla ja kautta hän käy läpi omaa elämäänsä. Kirjeet  nykyajasta ja Lestadiuksen elämä tuntuvat muodostavan hyvin voimakkaan kontrastin.

Moni yhdistää Lestadiolaisuuteen erityisesti vanhoillisuuden. Siksi olikin kiinnostavaa, kun Lars tuotiin esiin  kauniilla, vahvoilla asioilla. Lestadiuksen into kohtaa  vastaparina nykylestadiolaisuuden  synkemmät - paljon  julkisuudessa puhetta herättäneet - puolet. 

Ooppera on jaettu kolmeen näytökseen. Ensimäisessä näytöksessä  aiheena on kulttuuri, toisessa nainen ja kolmannessa lapsi. Esitys oli mielestäni kuulijalle hyvin haastava. Ensimmäisellä puoliajalla minulla oli vaikeuksia päästä käsiksi kokonaisuuteen. Tosin se avautui puoliajan jälkeen enemmän.

Ensimmäisessä näytöksessä keskeisellä sijalla on juurikin nuoren  Lestadiuksen kasviharrastus ja samoilu luonnossa. Näytöksen toisessa kohtauksessa Lestaudius on vanha ja turhautunut. Hän saa ensimmäisen kirjeen oopperalaulaja Ailalta, jonka lähipiiri on 1900-luvulla yrittänyt  estää Ailan ammatinvalinnan syntisen oopperan parista.

Toisessa näytöksessä  Lestaudius kihlautuu ja avioituu Brita-Kaisan kanssa.  Läpi kohtauksen voi aistia Lestadiuksen ilon  tulevista lapsista. Erityisen kaunis on kohta, jossa Brita-Kaisa laulaa kehtolaulua. Toinen kirje tulee Liisalta, joka kertoo avioitumisesta vääräuskoisen körttipapin kanssa sekä kokemuksia lestadiolaisten hoitokokokouksista. Lestadius suorastaan järkyttyy kuulemastaan ja muistelee samalla elämänsä naisia.

Toisen näytöksen toisessa kohtauksessa Lestadius kohtaa Lapin Marian, jolla oli keskeinen vaikutus Lestadiuksen hengelliseen heräämiseen. Maria saarnaa Lestadiukselle synnit anteeksi ja Lestadius intoutuu saarnaamaan. Saarnastuolista esitetyssä kohtauksessa Lestadius ei saa isä  meidän- rukousta luettua alkua pidemmälle. 

Kolmas näytös kuljettaa ehdottomasti raskaimpaan aiheeseen. Lestadius kipuilee isättömyyttään. Onhan hänen isäsuhteensa ollut huono. Koskettavina  hetkinä Lars kokee etenkin isänsä juoppouden sekä 3-vuotiaan Levi-poikansa kuoleman.. Lestadiuksen äidin saamelaiskehtolaulu lohduttaa Larsia. Muutoinkin Larsin elämässä naisilla on ollut keskeinen osa. 

Kolmannen näytöksen loppuosassa Lestadius saa kolmannen kirjeen tulevaisuudesta Maijalta. Kohtaus on selvä viittaus julkisuudessa esillä olleeseen, tositapahtumiin perustuvaan kirjaan "Maijan tarina", jossa Maija on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi pikkutyttönä ja jota oma uskonyhteisö on salannut. Oopperassa Lestadius murtuu täysiin kirjeen luettuaan.  Sofia ilmestyy  Larsille näkynä ja he lukevat yhdessä Ilmestyskirjaa.  Lopulta kello kutsuu Lestadiusta viimeiselle rajalle ja esitys päättyy Sofian rukoukseen Lestadiuksen puolesta. 

Mutta jos on teos haastava kuulijalle, oli se sitä myös laulajille. Sävellys on  moderni, olemukseltaan se on nykymusiikkia, jossa sävelkulut eivät ole niitä perinteisimpiä, vaikkakin taustalla on pohjoisen lapin virsiteemojakin. Etenkin Mäkitalon tehtäväksi jää käyttää ääntään hyvin monella tapaa vaihtuen nopeallakin temmolla äänityylistä toiseen. Laulukieliäkin on  useita - niin suomea, latinaa kuin saamea. Lisäksi äänirekisteri on  laaja. Hyvin kauniita kohtia omasta mielestäni olivat kehtolaulumaiset melodiat. Niitä olisi voinut viljellä enemmänkin. Myös puheosuuksista pidin, koska niissä sanat  kuuluivat selkeämpinä kuin Mäkitalon lauluosuuksissa, vaikka laulu kaunista olikin. Ruuttusen  artikulointi oli hyvin selkeää ja sopikin hyvin hänen rooliinsa. 

Oopperan perimmäisin tehtävä oli varmaankin herättää kysymyksiä ja ajatuksia kuulijoiden mielessä. Ainakin itse jäin miettimään, mitä mieltä Lestadius olisi nykyajan lestadiolaisesta  herätysliikkeestä. Onhan niin, että ihminen on oman ajanjaksonsa  vanki  aina jollain tapaa. Ne ajatukset, joita Lestadiuksen aikana on ollut,  ovat  muuttaneet muotoa valtaosan mielessä 2000- luvulla. Esimerkiksi oopperan  useimmat vanhoillislestadiolaiset kokevat edelleen  syntinä. Hämärässä kirkossa  hätkähdän, kun oopperassa mainitaan   kynsilakka. Lasken kuin huomamattani katseeni avokkaisiini, joista vilkkuu turkoosinsiniseksi lakatut kesäkynnet. Onko se syntiä?  Onko se pieni vai suuri synti? Havahdun kirkonpenkissä  myös pohtimaan, voiko kirkko-ooppera olla  syntistä... tai mitä miettisi itse Lestadius, jos hän kuulisi olevansa oopperan keskeisin hahmo? Jäänee harmillisesti pimentoon, mikä lestadiolaisten oma näkemys asiaan on, sillä  oletan, että  hyvin harva  heistä kävi kuulemassa tämän... 

LÄHTEET:


Kirkko ja kaupunki. Monilahjakas Lars Levi Lestadius. Pohjoisen mies tunsi saamelaisten maailman. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/monilahjakas-lars-levi-laestadius] Luettu 30.7.2017.

Kirkko-oopperan ohjelmalehtinen.

Lars Levi Lestadius. [http://www.opinto.net/uskonto/timomuola/herlaest.html] Luettu 30.7.2017.

Matti Häkkinen Pältsa, Ruotsi. Tunturin unikko. [http://www.laestadiusarkivet.se/HAKKINEN_PALTSAN_UNIKKO.htm] Luettu 30.7.2017.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Kaarlelan sankarihautojen muistomerkki


Kaarlelan kirkkoa vastapäätä kadun toisella puolella on vanha Kaarlelan siunauskappeli. Kappelin vieressä on sankarihaudat. Sankarihautojen keskellä on vaikuttavan näköinen muistomerkki. 


Tämä veistos on nimeltään Sankaripatsas (Frihetsmonument). Sen on tehnyt kuvanveistäjä John Munsterhjelm (1879-1925) ja se on valmistettu harmaasta graniitista.  Munsterhjelm oli tunnetun  taitelijasuvun poika, jonka ura jäi kesken varhaisen kuoleman vuoksi. 


Musnsterhjelm tunnetaan Suomen mitalitaiteen uranuurtajana. Hän on myös suunnitellut  kaikkiaan 22 vapaudenpatsasveistosta eri puolille Suomea.  Ähtävän kirkkomaalla on hänen  kaatuneitten muistomerkki, samoin Kannuksessa.  Myös Joensuussa on hautausmaalla Munsterhjelmin   tekemä muistomerkki Vapaussodan sankarivainajille. Niin, ja onhan Mannerheiminaukiolla Kokkolassa myös Munsterheimin Vapaudenpatsas! Munsterhjelm suunnitteli kaikkiaan 22 vapaudenpatsasta.  Muina töinä mainittakoon Munsterhjelmin pronssipatsas Jean Sibeliuksesta, joka  komistaa edelleen Ainolan seinää.  




Patsas paljastettiin 6.9.1920. Patsaassa on korkea kivipilari, jonka päällä  on  alaston ja haavoittunut sotilas. Sotilaalla on selkänsä taakse  vierinyt kilpi, joka on kiinni vasemmassa käsivarressa. Sankari, joka on nöyryyden merkkinä pää alaspäin, puristaa kädessään miekkaa, joka assosioituu katsojan mielessä ristiksi. 

Riitta Kormano kertoo tutkimuksessaan, että taiteilijat usein käyttävät  terästään  katkenneen miekan puristamista vertauskuvana  sodan päättymiselle, kuolemalle tai viimeiselle viestille. Kormano mainitsee, että Munsterhjelmin veistoksessa sankarin ele tekee valkoisista sotureista kristinuskon puolustajia, pyhän sodan sankareita. Hän toteaa myös, että sotilaan alas painunut pää ja katkennut miekanterä kuvaavat taistelun päättyneen ja uhrin nostavan aseensa  ylös  kuoleman hetkellä Jumalan kunniaksi sekä voiton merkkinä. 

                                 

Kormanon tutkimuksessa selviää  monia mielenkiintoisia asioita. Hän kertoo, että Suomessa on neljä alastonta heerosta (=tarusankaria, puolijumalaa)  esittävää vapaudenpatsasta, joista tämä Kaarlelan vapaudenpatsas on yksi. Patsaassa jäljitellään antiikin aikaa ja  sankari ei ole täysin alasti, vaan kietoutunut viittaan säädyllisyyttä korostaen. 

Kormola mainitsee, että itsenäisyytemme alkuaikoina Suomessa vapaussodan veistossankarit pyrittiin esittämään juuri kreikkalaisheerosten ja -jumalien autonoomisuutta korostavina, hallitun valppauden perikuvina. Oli tarkoitus, että sotasankarikuvat ilmentäisivät tahtoa ja  taistelijamentaliteettiä, sekä myös heijastelisivat  maskuliinisia kansalaisideaaleja. 



Pylvään yläosaa kiertää teksti  teksti ruotsiksi:
"De föllö i strid för hembygd, fosterland, lag och rätt."
Patsaaan alaosassa eri puolilla on vuosiluvut 1918,  1939-1940 ja 1941-1944. Ne viittaavaat Vapaussotaan, Talvisotaan ja Jatkosotaan. 


Kuvanottohetkellä vietettiin kaatuneiden muistopäivää ja sen vuoksi patsaan vieressä on sotilaat. Patsaan juureen laskettiin myös tällöin muistoseppeleitä.






Kaarlelan hautausmaan suunnitellut  hautausmaa-arkkitehti Ilmari Wirkkala (1890-1973) ohjeisti sankaripatsaita koskevia veistoksia vuonna 1918 toteamalla:" Meillä on omaa paitsi maakuntavaakunat, joita voipi käyttää, vain eräs rakas ja raskas muisto  verisimmästä  taistelusta - kuusen oksa, joka sommiteltuna  voipi koristaa kaikkien niissä taisteluissa kaatuneiden patsaita - ja toinen merkki, joka on kaikille kristityille yhteinen - risti. "

Kormola kertoo havunsidontaperinteen siirtyneen  toisen maailmansodan sankarihautauksiin. Havuseppeleet ja - peitteet vahvistivat hänen mukaansa kuusenoksien arvoa sankarikuoleman symbolina.

Pidän kovasti  noista havuseppeleistä.  Ensinnäkin yhdistän havuseppeleet  useampiin hautajaisiin, joihin osallistuin lapsena. Hautajaisten erityinen, arvokas ilmapiiri yhdistettynä  kauniisti muotoiltuihin seppeleisiin teki minuun jo silloin  voimakkaan vaikutuksen. Kauniit ja karut, sopivat mielestäni kauniisti sankarivainajille. Muutoinkin yhdistän kuusen vahvasti hautajaisiin. Havutetaanhan haudat vieläkin,  kun arkku on laskettu maan uumeniin. Oman isoisäni  - sankarivainaja hänkin  - hautajaiskuvassa vuodelta 1942 arkku on isoisäni kotipihassa  saattoväen ympäröimänä. Kun ihmettelin joskus,  miksi arkun vieressä on pieni kuusi, vanhempani totesivat, että se oli ennen hyvin yleinen tapa. Yleensä arkun jokaisessa neljässä nurkassa oli  pieni kuusi. Olisi mielenkiintoista kuulla tästä perinteestä joltain siitä enemmän tietävältä!


LÄHTEET: 

Kuvagalleria Juha Hotari. Kokkola Kaarlelan kirkko. [https://hotarju.kuvat.fi/kuvat/Sankarihautausmaat/Kokkola_Kaarlelan_kirkko/] Luettu 28.7.2017.

Riitta Kormano. Sotamuistomerkki Suomessa. Voiton ja tappion modaaalista sovittelua. Turun yliopiston julkaisuja 2014. [https://core.ac.uk/download/pdf/39965672.pdf] Luettu 28.7.2017. 

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lättähattu liikenteessä


Ykspihlajan kulttuuriviikolla nähtiin ja koettiin tänä vuonna parin päivän ajan nostalginen lättähattu.



Lättähattujunat, virallisemmin Dm7:t ovat Valmetin dieselmoottorivaunuja. Niitä valmistettiin vuosina 1955-1963. Lättähattu-nimi näille junille tuli 1950-luvun nuorisomuodista, kun kapinoivat nuoret lyttäsivät huopahattunsa ja heitä alettiin ensin kutsua lättähatuiksi. Junalle sama nimi lankesi, koska tämä junatyyppi oli muita matkustajajunia matalampi. 









Olihan tässä pienoista menneiden aikojen kaipuuta, sillä henkilöliikenne kaupungista Ykspihlajaan aloitettiin aikoinaan heti radan valmistuttua 1885. 1920-luvulla päivittäisiä junavuoroja oli viisi. Henkilöliikenne Ykspihlajaan lakkautetettiin 1970-luvulla ja samalla purettiin asemarakennus tarpeettomana. 









Lättähattuliikenteestä Ykspihlajan kulttuuriviikolla vastasi Haapamäen museoyhdistys ry. Haapamäellä on tällä hetkellä kolme ajokuntoista vetovaunua ja yksi liitevaunu. Moottorivaunuun mahtuu 56 istujaa. 





















Lättähatut ovat keveitä ja kiihtyvät nopeasti. Niillä pystyy ajamaan huonokuntoisemmillakin rataosuuksilla pysähdellen useasti ja melko suurta nopeutta yllläpitäen. Maksiminopeus taitaa olla kuta kuinkin 95 - 115 km/h. Viimeisten lättähattujen oli aika poistua Suomen virallisesta liikenteestä 1988. 



Yllä: Junailijan pilli ilmaa jo viilsi... ja sitten kunnon höyryt! Matkaan...









Yllä: Juna ohittaa Ohikulkutien vartioidun tasoristeyksen.



Yllä: Juna saapumassa Minimanin vartioituun risteykseen.





Sodan jälkeen suuret ikäluokat 1950-luvulla olivat potentiaalisia junien  asiakkaita. Junaliikenteelle oli suuri kysyntä, koska omia autoja ei ollut läheskään jokaisella noihin aikoihin. 





Yllä: Päätepisteessä Kokkolan rautatieasemalla. Noin 4 km reissun jälkeen.



Lättähatun kyytiin fiilistelemään pääset täällä videolla!


LÄHTEET:

Haapamäen museoveturiyhdistys ry. Moottorivaunut. [http://www.hmvy.fi/wp/?page_id=266] Luettu 24.7.2017.

Karjalainen. Lättähattu piipahti Joensuussa - Tiedätkö junan nimen alkuperän? [https://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/maakunta/item/141488-lattahattu-piipahti-joensuussa-tiedatko-junan-nimen-alkuperan] Luettu 24.7.2017.

Savon sanomat. Lättähattu palaa liikenteeseen. [http://www.savonsanomat.fi/viihde/L%C3%A4tt%C3%A4hattu-palaa-liikenteeseen/753435] Luettu 24.7.2017.

Tekniikka & talous. Ketterä ja kevyt lättähattu haastoi raskaat höyryveturijunat - viimeiset vuorot ajettiin 1988. [http://www.tekniikkatalous.fi/tekniikka/kettera-ja-kevyt-lattahattu-haastoi-raskaat-hoyryveturijunat-viimeiset-vuorot-ajettiin-1988-6637906] Luettu 24.7.2017.

Wikipedia. Ykspihlajan rautatieasema. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Ykspihlajan_rautatieasema] Luettu 24.7.2017.

Yle elävä arkisto. Kiskoauto eli lättähattu. [https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/10/09/kiskoauto-eli-lattahattu] Luettu 24.7.2017.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Kokkola-cup ja kesämenovinkkejä



Taas on se aika vuodesta, että Kokkolan katukuvassa vilisee ihanasti turisteja. Tunnelma on tyystin erilainen, kuin edellisessä postauksessani! 

Minulla on ollut kiire viikko.   En ole ennättänyt läheskään kaikkea, mitä olin suunnitellut kulttuuririentoihin  liittyen. No, yhtä tärkeää on  kaiketi  siivota kaaoksessa ollutta  autotallia,  kestitä vieraita  ja jeesata esikoista remppahommissa... Vaikka Kokkolan Ooppera meni minulta auttamasti ohitse silkkaa hajamielisyyttäni ja vaikka Pihlajan viikkoon olen ennättänyt keskittyä heikonlaisesti, ei peli suinkaan ole vielä menetetty. Kyllä täältä vielä noustaan:)

Silti pikaiset pyörähdykset kaupungin suunnalla nostavat hymyn korviin. Pelireissulla olevia lapsia on  kiva seurata. Lähes yhtä kivaa näyttää  lapsista olevan kaveriporukoissa kiertely  vieraassa kaupungissa kuin pelailu. Vähän jopa huomaan samaistuvani heidän lomafiiliksiinsä.   Jokin ulkomaalaisseurue kierteli haltioissaan erään kaupan hyllyjen välissä. Ilakoi ja pisteli välillä juoksuksikin. Pojat hypistelivät kaikkea mahdollista - yksi pyöritteli jopa erikoisenmuotoista ja kauniisti paketoitua näkkileipäpakettia onnellisena  sylissään.  Olikohan pettymys, kun sen avasi?

Kokkola -cup pelataan tänä vuonna jo 36. kerran. Se on Suomen toiseksi suurin juniorijalkapallotapahtuma. Tällä kertaa Kokkolaan on ilmottautunut nelisensataa joukkuetta! Sehän tarkoittaa tuhansia ja taas tuhansia pelaajia. Voitte vain kuvitella, kuinka Kokkolan kaikki majoituspaikat pullistelevat tällä hetkellä...

Käväisin tänään Santahaan pelikentän laidalla fiilistelemässä pelaajien ilakointia. Onneksi sää on ollut pelaamiseen mitä mainioin. Missasin  reissullani luultavasti vuoden kuvan. Nuori perhe kulki kentän laitaa. Isällä oli sylissään muutaman vuoden ikäinen pikkupoika vilttiin kiedottuna. Poika nukkui ja peiton välistä pilkotti kerrassaan suloisesti pojan paljaat pohkeet, jotka päätyivät sukkiin ja nappulakenkiin. Teki mieli pyytää, saisiko kuvata, mutta en halunnut, että pieni pelimies heräisi noin ihanasta unesta jonkun hössöttävän kuvaajan vuoksi. 











Varmaan moni miettii, että olisi kivaa tehdä jotain muutakin pelireissun yhteydessä, kun aikaa liikenee. Jos peleissä on sopivaa taukoa, en lähtisi enää lasten kanssa mihinkään kovin rankkaan viihteeseen. Mikään ei ole keittävämpää kuin itku-potku-raivarit väsyneenä ison elämysmaailman ääressä...No, Toivosen kotieläinpuistossa olisi varmaan kiva käydä silittelemässä eläimiä...

Tarkoitus oli kuvata tähän postaukseen hienoja menovinkkejä useampiakin, mutta nyt ne typistyivät kiireeni vuoksi muutamaan. No, ei se määrä vaan se laatu!

Kiivaan pelirupeaman jälkeen tarjoan  tällä kertaa perheille pulahduksen meriveteen joko Ykspihlajan kaupunginosassa Lahdenperässä noin 5 km Pietarsaaren suuntaan keskustasta tai Vanhansatamalahden uimarannalla lähellä leirintäaluetta. Tietysti Kokkolan uintikeskus Vesiveijarikin  on niitä suomen parhaimpia, jos haluaa liittää uintireissuun saunomisen ja pesunkin. 

Alla olevat kuvat ovat tällä kertaa Ykspihlajan Lahdenperän rannalta, jossa ainakin perjantaina iltapäivästä oli melko rauhallista.




Jos haluaa fiilistellä kauniita taloja ja vain olla ja kuljeskella, suosittelen kävelyretkeä Kokkolan vanhaan kaupunkiin Neristaniin, joka on ihan ydinkeskustan tuntumassa. Kokkolan puutaloalue on yksi maamme yhtenäisimpiä ja laajimpia  puukaupunkeja. Itseäni aina sykähdyttää ihastuttavan värikäs puutalojen maailma. Kulkiessaan miettii, millaista elämää talossa on entisaikaan eletty ja että hienoa, että juuri tuo ja tuo talo on selviytynyt tulipaloista. 






Ja tietystikään  kirpparifriikkinä en voi olla suositttelematta kirpparikirrosta! Nyt kesällä  olen käynyt kirppareilla todella usein. Nautin siitä tunnelmasta,  aina ei tarvitse tehdä edes löytöjä vaikka aina teenkin.  Hankin itse n. 75 % vaatteistani nykyään kirppikseltä. Mitä enemmän kiertelee, sitä paremmin oppii löytämään.  Olen ammatissa, jossa voin myös hyödyntää ilosanomaa kierrättämisestä ja  ekologisuudesta oppilailleni. Jos joku oppilaista ihastelee jotain asuani, muistan tasan tarkkaan mainita "ostin sen kirppikseltä eurolla..."  Mielestäni se on tärkeää kulutusyhteiskunnassamme ja tuo myös tietynlaista tasa-arvokasvatusta samalla  niin, ettei  kaikki ihana ole välttämättä vain varakkaimpien saatavissa. Oma minä ei aina löydy muotikuvastoja selaamalla...

Alla olevat kuvat ovat Spr-kirppikseltä, joka on ihanan siisti ja monipuolinen. Tavara vaihtuu usein. Tiedättekö, keväällä sanoin kollegalle, että jos joskus tulisi päivä, että kyllästyisin työhöni kansankynttilänä,  menisin ehkä töihin kirpputorille. Joka kerta kierrellessä minuun iskee suunnaton halu järjestellä tavaroita esteettisesti...







Tämän kesän parhaat kirjat olen löytäyt kirpparilta. Viimeksi ostin ja  luin tositarinan "Rakkaudessa erottamattomat, joka kertoi juutalaispariskunnan itsemurhasta vanhuudessa. Sitä ennen  keskosesta kertovan "875 grammaa."


Jos iskee into kierrellä kirppareita, tässä muutama muu  kiertämisen arvoinen. Löytyvät kaikki ihan ydinkeskustasta!:






Ja jos ei jaksa itse kierrellä, niin istahdetaanpas viikonloppuna lättähattujunaan ja nautitaan tunnelmasta. Taiiii hei...voisihan tällä junalla mennä vaikka uintireissulle sinne  Lahdenperään...kävelyä reipas puoli kilometriä suuntaan...