lauantai 8. huhtikuuta 2017

Keväisellä pilkkireissulla


Keväisen päivän innoittamana pilkille! Heh, siipan kanssa varsinaista laatuaikaa. Edellisestä pilkkikerrasta onkin jo aikaa...

Kauas ei enää merellä uskalla, mutta rannan tuntumassa jäätä on vielä kolmisen kymmentä senttiä. Täytyy tosin tietää, missä virrat kuljettaa, missä voi liikkua... Ja jäänaskalit kaulaan!



Pirtukallion luona jälleen. Tällä kertaa olemme ainoat pilkkijät silmänkantamattomiin. Monena päivänä lähistöllä on ollut paljon  keväthuuman innoittamia pilkkijöitä.


Kaira narskahtaa jäähän. Jossain etäällä kuuluu lokkien kirkuna.


Pilkkireikä on valmis. Vesi pärskyää kalastajan  saappaille.  Tässä on jotain hyvin eksoottista. Kerran  sain  Suomeen vieraaksi  lapsuudesta asti yhteyksissä kanssani olleen australialaisen kirjekaverini. Näytin hänelle valokuvia talvisesta jäästä, jota pitkin ajettiin autolla. Hän luuli että juksasin...Tuskin hän tästäkään mitään  uskoisi:)))


Vaikea valinta - pystypilkki vai mormuska? Ei auta kuin kokeilla.

Kevään tietää olevan käsillä, kun jäät sinistyvät. Ei tarvitse mennä kovin pitkästi, kun on  jo avovettä...


Tällä kertaa kultamorri osoittautuu houkuttavammaksi.


Pilkkireiän tekemisessä on se hieno puoli, että etenkin pienissä, matalissa järvissä pilkkireiän kautta veteen tulee lisää happea kaloille. Täällä meren tuntumassa asialla ei liene yhtä suurta merkitystä, kun vettä on enemmän ja avovesikin näin keväisin aika lähellä.

Muutoinkin lämpö ja valo vetävät kaloja puoleensa. Lumettoman jään läpi paistava aurinko saa usein kalat liikkeelle. Käännän pilkkijakkaran istuimen kohti auringonpaistetta ja  pistän silmät kiinni. Aurinko lämmittää  jo poskipäitä.

Lapsena tässä pilkkimisessäkin  intaantui heittäytymään; oli kiva  laittaa pitkäkseen itsensä jäälle ja kurkistella  tummaan veteen.  Aikuisista niin  taitavat tehdä vain fanaattisimmat pilkkijät.:)


Jäällä on hiljaista. Vain ohi lentävän  hanhipariskunnan kaakatus kiirii  korviini - ensin lähemmäksi loitontuen sitten aste asteelta etäämmäksi  kohti  taivaanrantaa.

Se hetki, kun pilkkivavan pää  tärähtää. Joko kiskaisen ylös?  NYT! Särkipoikahan se siellä...





Kalastamisessa on jotain hyvin alkukantaista saalistusvietin tyydyttämistä. Pilkkimisessä ei ole mitään merkitystä tällaiselle sunnuntaikalastajalle, millaista saalista saa,  kunhan vain  saa jotain ylös. Jokainen kalastanut tietää sen autuaan ilon tunteen, kun vapa  nytkähtää...

Tällä kertaa tuloksena on  vain pieniä ahvenia ja  särkiä. Monena päivänä paikalta on kiskottu isompiakin ahvenia ja siikoja.

Anna Antti ahvenia, hoki jo vanhempikin kansa. Minä ottaisin mieluummin niitä siikoja.


Pienessä hetkessä jään pintaa somistaa pienten kalojen armeija. Lokkien kirkuina tulee lähemmäksi. Nopeasti ne nappaavat kalan loitommalta jäältä  suuhunsa. Tunnen olevani melkein kuin  osallinen  tähän ravintoketjuun:)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti