lauantai 16. syyskuuta 2017

Muistokivi Kokkolan kaupungin asukkaille

Kun tein blogitekstiä Kokkolan kolmannesta kirkosta, törmäsin lähdetiedoissa tietoon, että Kokkolan kolmannen kirkon pihalla on muistomerkki. Mitä? Missä? Olen kävellyt kirkkopihan läpi kymmeniä kertoja, enkä ole huomannut missään mitään...Siispä tutkimaan!



Ja kyllä sieltä etupihan kulmauksesta muistomerkki löytyikin! Käsittämätöntä, etten ole tätä ohi kulkiessani koskaan noteerannut...


Tänne paikalle onhaudattu nykyisen kirkon pihapiiristä  niiden ihmisten jäänteet, joiden luita on tullut vastaan tätä Kokkolan kolmatta kirkkoa rakennettaessa  vuonna 1954. Kirkkohan rakennetiin tulipalossa loppiaisyönä 1954 tuhoutunee kirkon tilalle. 


Muistomerkki on leveä, matalahko kivipaasi. Kauempaa katsoen voisi ajatella sen muistuttavan arkkua. Kivitason päällä on loivasti kalteva laatta, jossa on teksti sekä suomeksi että ruotsiksi.



"Kokkolan kaupungin asukkaille, jotka 1600- ja 1700-luvuilla rakensivat ja kohottivat kaupungin ja joiden maallinen tomu on kätketty tämän kirkkopuiston multaan, omisti kiitollinen jälkipolvi v. 1970 tämän muistokiven. "



"Gamlakarleby stads invånare vilka på 1600- och 1700-talen byggde staden och befremjade  dess utveckling och vilkas jordiska  stört gömts här i kyrkogårdens mull tillägnades år 1970 denna minnesten av ett tacksamt senare släkte. "






"Iäinen lepo suo heille, Herra, ja anna ikuisen valon loistaa heille!"


Evig vila giv dem, Herre, och låt lysa över dem det eviga ljuset!



Kokkolan seurakunnat         Gamlakarleby församlingar"    



lauantai 9. syyskuuta 2017

Kirkkokruunun arvoitus - Kokkolan keskiaikapäivillä koettua

No nyt olin Kokkolan VII keskiaikapäivillä niin mielenkiintoisessa tilaisuudessa Kaarlelan kirkossa, että oksat pois! Kuten jo parina vuonna aikaisemminkin, kiertelin lähinnä näitä luentotilaisuuksia, Olen hurahtanut niihin! Aivan parasta! Mikä harmi, että niihin osallistuu vain kourallinen Keskiaikapäivien monituhatpäisestä yleisöstä. Ehkä ihmiset haluavat enemmän elämyksiä tyyliin "leipää ja sirkushuveja." Onneksi on tarjolla muutakin!



Raul Pohjosen luento "Kirkkokruunun arvoitus - uskomaton löytö romuliikkeestä," oli vertaansa vailla. Näinhän se on, että parhaista parhaat tarinat ovat lisäksi tosia! Pitkä juttu, mutta ansaitsee mielestäni ehdottomasti tulla kerrotuksi kokonaisuutena! Niin monta yllättävää käännettä se sisältää. 



Antiikkikauppias Raul Pohjosen aikaisemmatkin luennot keskiaikapäivillä ovat olleet kiinnostavia. Siksi jaksoin  raahautua  paikalle flunssasta huolimatta. Tänäkin vuonna esitys oli täysin kaksikielinen.

Pohjonen aloitti tarinan kertomalla huhtikuisesta kevätpäivästä vuonna 1988, kun hän saapui Karijoella romukauppiaan pihaan.   Pohjonen huomasi eräässä romuastiassa pilkottavan sorvatun messinkisen koristeen, kiskaisi sitä todeten, että tynnyristä nousi puolitoistametrinen taottu rautatanko. Pohjonen kertoi ihmetelleensä, mikä esine voisi olla. Romukauppias sanoi sen olevan jonkin suuren lampun osa. Viereisissä tynnyreissä oli lisää osia ja koko romulasti oli menossa sulattamoon seuraavalla viikolla. Pohjonen kertoi, kuinka tärkeä osa intuitiolla on antiikikauppiaan työssä. "Intuitio puhuu etukäteen, järki jälkikäteen", hän muisteli jonkun sanoneen. Ja muisti isänsä myös sanoneen, että kun ei ymmärrä mikä jokin on, se kannattaa ostaa.


Pohjonen kertoo jonkinlaisen pedon syntyneen messinkitangon myötä sisällään. Niinpä hän kysyi romukauppiaalta, voisiko ostaa koko kasan -siis noin 6 tynnyrillistä raskasmetallia. Saman esineen osia kun kuului olevan useammassa tynnyrissä. Romukauppias lupasi myydä tavarat romumessingin hinnalla - neljälläsadalla markalla - sillä ehdolla, että Pohjonen myös täyttäisi  purkamansa tynnyrit itse.

Tynnyreistä kuoriutui monenlaista tavaraa: kynttilänvarsia, heijastimia, sorvattuja rungon osia, lyttyyn hakattu messinkipallo sekä apilanmuotoinen ripustuslenkki, joka sopi täydellisesti rautatangon kärkeen.  Tässä vaiheessa Pohjonen ei vielä tiennyt, mitä oli ostanut...

Seuraava vaihe oli romujen lajittelu. Pohjonen  aavisti, että kyseessä oli jonkinlainen kynttiläkruunu. Hän kuitenkin totesi heti kättelyssä, että paljon osia puuttui. Rungon alin pallo oli hakattu  lyttyyn ja täytetty kalkkilaastilla. Ylimmille kynttilänvarsille ei puolestaan löytynyt oikeaa paikkaa. Ne oli hakattu rikki kruunun purkuvaiheessa. Tässä vaiheessa tajunnan täytti kuitenkin oivallus, että kyseessä oli iso kirkkokruunu. 



Pohjonen otti yhteyden turkulaiseen - nyt jo edesmenneeseen kollegaan,  selvittääkseen lampun taustoja. Kollega arveli lampun olevan 1600-luvulta ja ehkä sotasaalis Karjalasta. Pohjonen päätti kunnostaa kruunun, vaikka työstä kehkeytyikin todelllinen fyysinen pelto kunnostettavaksi. Ensiksi olisi löydettävä joku valuri, joka kykenisi  tekemään kruunuun puuttuvat osat. Kruunusta puuttui yksi alimmista kynttiläpitimistä, 2,5  keskimmäisistä osista oli jäljellä, ylimmät osat puuttuivat kokonaan.

                       

Tarkoituksena oli teettää puuttuvat osat valimolla, mutta mikään valimo ei ottanut hommaa vastaan. Lopulta työtä keksittiin kaupata lapualaiselle kellovalimolle ja sen omistajalle Jussi Sompille. Pohojonen kuvaili menoaan Sompin valimolle: "Ensin Lapuan hautausmaan läpi, siitä ylös Simpsiövuorelle, josta 5000 metriä Karhumäkeen." Siellä valaja oli tuuminut, että ilmeisesti  kruunu olisi varastettu jostain kirkosta Venäjältä.



Osat saatiin lopulta valettua. Pohjosen naiivi olettamus oli ollut, että osat tulevat valimosta valmiina. Vaan ei! Jokainen osanen tuli vielä viilata muotoonsa ja sen jälkeen kiillottaa. Pohjonen sai vinkin, että kannattaisi tehdä puusta mallikappale oikeassa mittasuhteessa. Niinpä hän meni Antti Välikankaan kirjapainoon pyytäen, voisivatko he ensin pienentää paperille kaavan, jotta alimman kynttilänvarren kontra ylimpään kynttilänvarteen säilyisi. Seuraavaksi muotista veistettiin valukappale. Seurasi massiivinen puhdistustyö, jonka jälkeen puusta sorvattiin malli, jonka Jussi Somppi valoi malliin. Sitten paikallinen konepaja teki jengat metallista. Kaikki työvaiheet täytyi tehdä oikeaoppisilla menetelmillä.

                               

Kruunusta puuttui 18 mansettia. Tuli pohdittavaksi, pitäisikö ne tehdä valetulla jaolla, sorvatulla jaolla vai messingistä. Päädyttiin messinkipeltiin. Jussi Saari- niminen henkilö teki  taidokkaasti kruunuun kaksi puuttuvaa ylempää palloa sekä korjasi ison linttaan menneen pallon suurella ammattitaidolla.  Hän oli kuitenkin näiden töiden jälkeen  jo ennättänyt kuolla. Kuka nyt tekisi mansetit?



Pohjonen kertoi isänsä  - antiikkikauppias hänkin - muistaneen tuttavan, joka oli pyörätuolissa istuva vanha peltiseppä. Siispä isä ja poika lähtivät asioimaan hänen luokseen. Matkasta kehkeytyi farssi. Kun miehet saapuivat paikalle ja kysyivät peltisepältä, voisiko hän tehdä  vanhaan kynttiläkruunuun mansetit, sai peltiseppä raivokohtauksen ja ajoi isän poikineen ulos. Kovasti ihmettelivät miehet tätä, koska kyseessä oli ollut kuitenkin isän tuttava.

                           

Pari päivää myöhemmin kiiri perään puhelinsoitto. Peltisepän vaimo se siellä soitteli kysellen, onko asia vielä ajankohtainen, kertoen samalla, että peltisepällä oli ollut huono päivä. Pohjonen kertoo tässä vaiheessa luvanneensa ikuisesti pitää salassa tämän peltisepän nimen hänen tarinaansa kunnioittaakseen. Peltiseppä siunaili ensitöikseen, mitä Pohjolat ovat menneet tekemään ja lisäsi, että tietää täydellisesti, millaisia mansettien pitäisi oleman!



Peltisepän kertoma tarina oli koskettava. Toisen maailmansodan aikana 1941 seppä sotakaverinsa kanssa löysi Karjalasta koskemattoman tsasounan. He päättivät ryöstää sen. Vuorotellen toinen piti reppua toisen lappoessa tavaraa, mm. ikoneita,  sisään. Poistuessaan paikalta seppä huomasi vielä tsasounan katolla olevan ristin, kiipesi katolle ja väänsi ristin nurin ottaen siitä muistoksi pari pientä palloa.



Vain pari päivää tämän jälkeen seppä haavottui ja joutui Kuopion sotasairaalaan. Herättyään sieltä hänelle tuli kova säikähdys varastetuista tavaroista ja hän kysyikin ensi töikseen, missä hänen reppunsa on. Hoitaja kertoi sen olevan tallessa varastossa, josta sen voi lunastaa lappua vastaan. Seppään iski paniikki - voisiko hän joutua kiinni jäädessään tuomiolle sotarikoksista, kun oli ryöstänyt tsasounan? Toivuttuaan seppä ei ottanut aarteitaan mukaansa suuren pelon vuoksi.

                           

Tämän tapahtuman seurauksena peltiseppä vuosikymmeniä myöhemmin  säikähti, että Pohjolat olivat päässeet perille hänen mieltä painaneesta salaisuudestaan. Kun asia selvisi, seppä lupasi tehdä puuttuvat mansetit kruunuun sanoen, että  tämähän tulee hyvään tarkoitukseen ja hyvittää hänen tekosiaan, että jos vaivannäöksi annatte muutaman satasen...

Pohjonen laskeskeli mielessään, että kruunu oli ollut viimeisen kerran paikoillaan kirkossa todennäköisesti vuonna 1939 jouluna. Siksi hänelle tuli suorastaan pakkomielle saada kruunu valmiiksi vuoden 1989 jouluksi - 50 vuotta tapahtuneen jälkeen.



Tarinat ovat ihmeellisiä. Pohjonen kertoi katsellensa noihin aikoihin televisiosta Novospasskin mieskuoron esiintymistä. Ohjelmassa näytettiin myös  näkymiä vanhoista Venäjän kirkoista. Ja kuinka ollakaan! Kamera viivähti Jaroslavlin kirkossa, jossa oli vastaavannäköinen kruunu!

                               

Pohjonen otti yhteyttä nyt turkulaiseen antiikkikauppiasseen,  Reijo Mylleriin. Myller tiesi kertoa, että Jaroslavissa oli  ollut teollista tuotantoa kirkkoihin. Ortodoksimunkit vaelsivat ja möivät erilaisia kirkon tuotteita. Vaeltavat munkit esimerkiksi möivät kruunuja karjalalaisille. Katolilaisuuden perinteet katosivat kirkoista verkkaisesti vasta 1700-luvulla.

Kaarlelan kirkossa nyt esillä ollut kruunu esiteltiin ensimmäistä kertaa kokonaisena Turun antiikkimessuilla 1990.

                     

Pohjola silittää puhuessaan  kädessään  olevaa kruunun osaa ja mainitsee siinä olevan korukuvia mm. Libanonin seetristä. Kynttiläpidikkeet ovat tyylipuhdasta barokkia. Kruunussa on ns. kartiokiinnitys, jolloin osat  kiilautuvat kiinni omalla painollaan. Tässä vaiheessa luentoa Pohjola mainitsee,  että edelleen työn tässä vaiheessa kaikki olettivat kruunun olleen Karjalasta varastettu.

Vuonna 1991 kruunu oli Helsingissä näytillä. Oli myös suunnitelmissa viedä se "Menetetyn Karjalan aarteet" - näyttelyyn, mutta se ei toteutunut. Näihin aikoihin, vuonna 1992 kesällä, Pohjola kirjoitti kirjaa "Pohjanmaan talonpoikaismaalarit", ja törmäsi sen yhteydessä  yllättäen Närpiön kirkossa roikkuvaan kynttiläkruunuun nro 3. Yhteneväisyys Pohjolan kruunuun oli huomattava!

Kun Pohjola alkoi selvittää Närpiön kruunun taustoja, ilmenikin, että pohjalaiskuntiin - Karijoelle, Pirttikylään ja Jurvaan - oli muuttanut siirtolaisia Jaakkimasta 1940 evakuonnoinnin jälkeen.

                             

Kruunun tarina menikin niin, että evakkoon lähtevät olivat ottaneet kaksi Jaakkiman kirkon kruunua mukaan evakkomatkalle. Sodan jälkeen uudelle seudulle asetuttuaan he olivat koonneet kahdesta kruunusta yhden kokonaisen. Tosin tämä Närpion kirkossa ollut kruunu oli Pohjolan mukaan koottu väärin. Siinä ylimmät osat olivat tuplana, mikä selitti niiden puutumisen toisesta kruunusta. Närpiön kirkon kruunustakin oli puuttunut joitakin osia ja niiden tilalle oli laitettu  risti.

Eli Jaakkiman kruunua ei oltukaan varastettu. Pohjonen korosti esitelmässään, ettei kirkkojenkaan omaisuus ole ikuista. On pidetty esimerkiksi huutokauppoja ja myyty rahankeruun toivossa tavaroita eteenpäin.

Pohjonen kuvaili urakan mielettönmyyttä sanomalla, että jos olisi tiennyt työn määrän, ei olisi ikinä alkanut hommaan. Hän laskeskeli, että kruunulle oli kertynyt vuosien mittaan hintaa noin 8-9 tuhatta euroa - ilman laskettuja työtunteja. Totesi kruunun olevan myynnissä, jos oikea hinta löytyy, mutta lisäsi, ettei siltikään  olisi valmis sitä myymään pubin kattoon. Jonkinlainen etiikka täytyy säilyttää!
         
                                

Kunnostustyö on ollut valtaisa. Uudet osat tuli istuttaa huomaamattomasti vanhaan. Tavoite oli hyödyntää vanhoja osia mahdollisimman paljon. Pulmaksi muodostui, miten vanha messinki käyttäytyy. Ruotsinkielinen vastine messingille on sana malmkrona, mikä ilmentää hyvin messinkiseosta: se on seosmetalli, jossa on kuparia 50-70 %, sinkkiä 30% ja loput lyijyä, tinaa, ym.

Pohjosen isä oli onnekkaasti tietoinen hitsausmenetelmistä ja suositteli osien liittämiseksi toisiinsa vanhaa kaasuhitsausta lyijymessinkilangalla juottaen. Tämä sai Pohjolan mukaan valtavan savun hitsatessa aikaan, mutta paljastui oikeaksi menetelmäksi.

Summa summarum. Tilaisuudessa Pohjola kokosi kynttiläkruunun kasaan ja laittoi siihen lopuksi kyntttilät palamaan. Painoa tuolla kruunulla on  75 kg. Kruunussa kiinni olevat kynttilänvarret ovat jokainen omia yksilöitään. Ne sopivat kiinni vain omille paikoilleen.



Kruunun arvellaan olevan noin vuodelta 1690 Jaakkimasta. Venäläiset kruunut nimittäin vuoden 1721 jälkeen sisältävät kaksipäisen kotkan Pietari Suuren pyhän synodin perustamiseksi, mikä tästä kruunusta puuttuu.

Mielenkiintoinen tarina, joka kannatti saattaa ilmoille ja osoitus siitä, että kyllä intuitioon kannattaa luottaa!

                      

Tilaisuuden lopuksi pidimme minuutin mittaisen hiljaisen hetken kaikille sodan uhreille - nykyisinkin eläville. Kaunis ele. Nousimme kaikki kuulijat seisomaan. Isosti harmitti, kun jonkun  kännykkä kilkutti ja räpsi  takanani puolet tuosta lyhyestä kunnioittavasta hetkestä. Olisiko ollut fiksua odottaa se minuutti ja kuvata vasta sitten...

                                 

                                 

lauantai 2. syyskuuta 2017

Maria Åkerblom ja hurja tapahtuma Suntin venevajoilla

Nyt palailen aikaisemmmin lupailemaani juttuun Maria Åkerblomista Suntin venevajoilla. Aikaisemmin olen jo kertonut, kuinka Marian toiminta keskittyi Kokkolaan. Tämä tapahtuma on yksi osa sitä.

Maria ja osa hänen lähipiiriään oli syytettynä jutussa, jossa Maria syyskuussa 1922 oli syytösten mukaan ampunut Frans Hongaa, joka puolestaan oli tätä ennen heittänyt Marian koiraan kivillä, säikytelläkseen koiran kauemmaksi hevosestaan. 

Frans ei jutusta syytteitä nostanut, mutta joku kuitenkin lähetti nimettömän kirjeen nimismies Weneliukselle ja pyysi puuttumaan asiaan oikeuden nimissä. Oikeudenkäynneiksihän se meni, tosin päähenkilöt livahtivat pois paikalta ja osa kokkolalaista lähipiiriä samoin. Weneliuksen mielestä tuntui käsittämättömältä, että Marian todistajat - noin kaksikymmentä lahkolaista , jossa mukana oli teerijärveläisiä ja alaveteliläisiäkin - olisivat kaikki olleet marjoja poimimassa kaupungin lähistöllä, kuten todistajanlausunnoissa väitettiin. Tarkemmin tutkiskeltuna ilmeni myös, että tosiasiassa monet heistä olivat olleet tapahtumahetkellä kymmenien kilometrien päässä. Joita kuita vangittiin välittömästi, mutta he kieltäytyivät puhumasta mitään.

Väärän valan tultua ilmi liikkeen johtohenkilöt olivat nopeasti kadonneet pois Kokkolasta. Heidän mukaansa lähti suuri joukko - noin 220 henkilöä - kokkolalaisia kannattajia Helsinkiin, johon oli hankittu huvila "Toivola" Kokkolalasta muuttaneiden myytyjen maatilojen avulla. Helsingissä villa Toivolan asunnossa majaillessaan Maria jäi lukuisia kertoja kiinni kangasvarkauksista. Hänet vietiin aluksi näistä tuomion saaneena lääninvankilaan, mutta myöhemmin hänet siirrettiin sieltä Kammioon - yksityiseen mieleisairaalaan Taka-Töölöön.

Kuten jo aikaisemmassa åkerblomilaisuudesta kirjoittamassani tekstissä kerroin, myös osa siipan suvusta haksahti åkerblomilaisuuteen. Osa silloisesta suvusta myös pakeni Marian mukana Helsinkiin, kun maa alkoi oikeudenkäynnin aikoihin polttaa alla. Siipan maininta siitä, että hänen isänäidin isä, "Uppi" oli suvun harvoja, jotka eivät tähän lahkon toimintaan haksahtaneet, vahvistuu ja Uppin oman pään pitäminen käy selväksi, kun siippa muistelee hänelle kerrotun, että myös Uppia yritettiin saada todistajaksi Frans Hongan ja Maria Åkerblomin väliseen tiellä tapahtuneeseen kahakkaan. Uppi oli ollut läheisellä pellolla töissä tapahtuma-aikaan, mutta kieltäytyi todistamasta mitään, koska oli ainoastaan kuullut laukauksen äänen, ei nähnyt, kuka ampui ja ketä. Hatunnosto lasteni ja siippani esi-isälle!


Vaan sairaalassa Marialla oli aikaa miettiä asioita. Maria koki edelleen nimismies Weneliuksen uhkana ja onnistui lähettämään Kammiosta pyykkivaatteidensa mukana pieniä kirjelappusia "sedälle." - käskyn metsänhoitaja Wartiovaaralle, että nimismies Wenelius oli raivattava pois päiviltä. Kirjeeseen oli piirretty havainnollisena vinkkinä raivattavana- sanan jälkeen pyssyn kuulan kuva...Marian mukaan kukaan ei myöhemmin alkaisi enää ajaa vääränvalanjuttua åkerblomilaisia vastaan, kun nimismies Wenelius olisi raivattu sivuun.

Niinpä uskolliset alaiset tekivät työtä käskettyä. Ihan nappiin suoritus ei kuitenkaan mennyt, sillä kaikkiaan Marian apurit tekivät kolme erillistä yritystä saattaa Wenelius pois päiviltä. Ensimmäisessä murhayrityksessä Wenelius yritettiin tappaa myrkyttämällä. Tämä yritys kössähti kuitenkin siihen, että palkkamurhaajaksi pestattu henkilö anasti hänelle annetut rahat ja onnistui katoamaan rahoineen päivineen.

Nyt päädyttiin siihen, että murha tuli toimittaa omien miesten avulla. Nimismies Weneliuksen veneeseen käytiin salaa asentamassa ns. helvetinkone eli välittömästi vahinkoa tuottava esine. Tällä kertaakaan ei ollut åkerblomilaisten onni myötäinen, sillä helvetinkone räjähtikin väärään aikaan.

Lopulta keinot vain kovenivat. Nyt palkattiin neljä miestä toteuttamaan murha. Oli perjantaiaamu 25. heinäkuuta vuonna 1924 kello kymmenen. Nimismies Wenelius oli tulossa veneellä Sannanrannalta huvilaltaan isänsä ja Gerda- sisarensa kanssa kohti kaupunkia. Hän oli juuri saapunut kanavan suupuoleen nykyisten Halkokarin venevajojen kohdalle, kun naamioitunut mieshenkilö ampui häntä kohti kuusi laukausta Mauser-pistoolilla venevajojen välistä.


Näistä ammutuista laukauksista peräti neljä osui nimismieheen ja kaksi hänen sisareensa. Sisar haavoittui pohkeeseen ja sääreen. Nimismies Wenelius loukkaantui vaikeasti. Kuulat lävistivät hänen molemmat ranteensa, yksi kuulista osui reiteen ja neljäs kuula tunkeutui selästä hartioiden välistä vartalon läpi tullen rinnan puolelta ulos. Weneliuksen isä, joka oli säilynyt vahingoittumana, nousi veneessä seisomaan huutaen "Kuka piru siellä ampuu?" ja ohjasi veneen maihin. Myös nimismies Wenelius pääsi maihin itse ja yritti juosta, mutta kaatui hetken kuluttua maahan sanoen "Minä kuolen." Wenelius ei kuitenkaan kuollut, mutta hän oli kaupungin sairaalassa pitkän aikaa hyvin kriittisessä tilassa. Pian ampumisen jälkeen Wenelius oli kertonut, että häntä oli uhkailtu åkerblomilaisten taholta.


Yllä: Suntin venevajojen seiniin on kiinnitetty mielenkiintoisia infotauluja venevajojen omistajista ja historiasta. Mainitaanpa siellä tässä yhteydessä myös ampumavälikohtauksestakin tietoa!

Tapahtuneella oli silminnäkijänä Aarne Pelo, joka haki samaan aikaan  sianruokia kaupungista Elbaan soutamalla ja sieltä Töysänmäen kautta Harrbodan huvilalle. Nyt, kun hän oli soutamassa kohti kaupunkia, hän sattui juuri näkemään ampumisvälikohtauksen Suntissa ja hälyytti paikalle poliisit.

Alkoi tietysti kova jahti ampujien kiinni saamiseksi. Siihen osallistui poliisien lisäksi suojeluskunnat sekä vapaaehtoisia. Pian kävi ilmi, että ampujat olivat Suntinsuussa nousseet veneeseen ja lähteneet Perhonjokisuuta pitkin Ullavan ja Kaustisen kautta ylämaahan päin. Heidät saatiinkin kiinni Jyväskylässä, josta heidät kuljetettiin takaisin Kokkolaan ja tunnistettiin åkerblomilaisiksi -liikkeen sisärenkaan jäseniksi. Tutkimuksissa ilmeni, että lahko oli organisoitu toimimaan skaaroissa eli sisäkkäisissä piireissä. Lahkon sisin piiri oli luvannut kuoleman uhalla totella sokeasti Mariaa.


Annikki Wiirilinna on haastatellut aikoinaan artikkeliin entistä myymälänhoitajaa, Vilho Karjalaista. Karjalainen joutui tapauksessa myös todistajaksi Suntinsuun tapahtumien oikeudenkäyntiin. Karjalainen kertoi, kuinka oli kesätuuraajana Ullavan KPO:ssa. Eräänä kesäpäivänä myymälänhoitaja Karjalainen oli havahtunut Kälviän suunnasta saapuneeseen outoon seurueeseen. Kolme miestä oli ajanut polkupyörillä vetäen perässään nuoran avulla väsynyttä pyöräilijää. Näiden neljän pyöräilijän perässä tuli vielä kaksi muuta pyöräilijää. Karjalainen kertoi miesten tulleen kauppaan ja ostaneen Hangon keksiä ja limonaatia.

Karjalaisen epäilykset olivat heränneet ja hän oli hetimmiten soittanut Ullavan poliisi Hirsikankaalle kertoen, että jos jossain lähistöllä on sattunut tapahtumaan jotain pahaa, niin hän tietäisi, ketä saattaisi epäillä. Poliiisi oli päättänyt tehdä tarkistussoiton Kokkolaan, mutta linjat olivatkin poikki ja niinpä hän päätti käydä seuraavana aamuna Kokkolaan mennessään suoraan poliisiasemalla.


Kävikin niin, että tuntomerkit sopivat murhayrityksen tekijöihin. Kokkolan poliisit ottivat yhteyttä Jyväskylän suuntaan, jossa pantiin miehiä etukäteen vartiointiin saapuvaa joukkiota kiinni ottamaan.

Karjalainen joutui todistamaan käräjillä ja siellä hän oli sanonut "Se oli tuo kaunis mies ja toinen hänen kanssaan. Tämä herra oli niin kaunis, että jos hän olisi ollut nainen, niin olisin rakastunut häneen." Syytetyt olivat yhteen ääneen huutaneet, että Karjalainen on väärän valan tehnyt mies ja että he tulevat syyttämään karjalaista väärästä valasta.

Marian sisäpiiriläinen,  Wartiovaara,  vangittiin tammikuussa 1927 ja hänet tuotiin Kokkolaan vielä kuulusteltavaksi asiasta. Mutta olisikin ollut liian pliisua, jos kaikki olisi mennyt ongelmitta. Kun toista pääsyytettyä, Maria Åkerblomia,  tuotiin Kokkolaan junalla, hän keksi pyytää vartijoilta pääsyä junan vessaan. Sieltä junan vessan ikkunasta Maria siten keksi paeta. Maria hyppäsi pois talvisessa kelissä Kruunupyyn kohdalla piiloutuen metsään vailla päällysvaatteita ja ohuissa sukissa. Etsijät kuitenkin löysivät hänet muutama tunti myöhemmin jälkiä seuraamalla kuusen alta havujen peitosta.

Marian onnistui paeta saman asian käsitelyn yhteydessä vielä toistamiseenkin - tällä kertaa Kokkolan poliisiputkasta. Häntä odotti kaltereiden edessä Essex - merkkinen auto yön pimeydessä. Auto kuljetti hänet kovaa vauhtia Tampereelle. Sieltä matka jatkui niin, että pienikokoinen Maria piilotettin pyykkikoriin ja kuljetettin Helsinkiin Toivolan huvilaan. Kymmenen päivän kuluttua Maria kuitenkin löydettiin huvilalta ja polisiisit pidättivät hänet uudelleen.

Maria Åkerblom ja metsänhoitaja Wartiovaara tuomittiiin heinäkuussa 1927 Kokkolan raastuvanoikeudessa viidentoista vuoden kuritushuonerangaistukseen yllytyksestä murhaan ja väärään valaan. Myöhemmin Vaasan hovioikeus laski Wartiovaaran tuomion kahteentoista ja Åkerblomin kolmeentoista vuoteen. Myöhemmin korkein oikeus alensi tuomion kahdeksaan vuoteen. Åkerblom yritti vielä paeta jopa Hämeenlinnan naisvankilastakin, jonne hänet oli siirretty aikaisempien karkuyritysten vuoksi. Pako päättyi kuitenkin pakoauton törmättyä sillankaiteeseen.

Vankilasta päästyään Åkerblom jatkoi elämänsä Helsingissä. Wartivaara avioitui vuonna 1936 Lydia Lindroosin kanssa - en tiedä miten yhteys Marian kanssa lopulta kuivui kasaan...



LÄHTEET:

Kokkola.fi. Mikä nainen oli Maria Åkerblom? [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/mika-nainen-oli-maria-akerblom/] Luettu 1.6.2017.

Kokkola.fi. Unissasaarnaaja Maria Åkerblom. [http://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/itsenaisyyden_aika/itsenaisyyden_ajan_alkutaival/unissasaarnaaja_maria_akerblom/fi_FI/unissasaarnaaja_maria_akerblom/] Luettu 10.7.2017.

Kokkola.fi. Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla II. Keskipohjanmaa 18.3.1968. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/akerblomilaisuus2/] Luettu 7.7.2017.

Kokkola.fi. Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla V. Keskipohjanmaa 12.4.1968. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/akerblomilaisuus5/] Luettu 11.7.2017.

Kokkolan kaupungin historia, osa IV.1994. s.529-531, 633.

Murhayritys Suntinsuulla. Kulttuuriperintöreitti. [https://kulttuuripyoraily.wordpress.com/2015/08/05/murhayritys-suntinsuulla/] Luettu 7.7.2017.

Wikipedia. Eino R. Wartiovaara. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_R._Wartiovaara] Luettu 11.7.2017.

lauantai 26. elokuuta 2017

Illuminata Suntin rannassa


Elokuun hämärtyvä ilta Kokkolan  venetsialaisviikonloppuna kietoi ylleen jotain uutta veden, valon ja tulen juhlaan. Suntin varren toinen puoli oli täpötäynnä uteliaita ja odottavia katselijoita vauvasta vaariin. Kaupunginpuoleinen alue Suntin rannasta oli suljettu. 


Olen viime aikoina viehättynyt Suntinvarresta useaan otteeseen. Ruman ankanpoikasen rannoista on kehkeytymässä sadun uljas  joutsen! Väriltään "vähän" onnettoman värinen Suntti ei olekaan enää  kaupunkimme häpeäpilkku, vaan uusin matkailuvalttimme!


Monikymmenpäisen esiintyjäjoukon voimin Suntin keskellä olevaan Esko saareen oli loihdittu poikkitaiteellinen esitys, jossa osansa saivat niin musiikki, liike, kuin valotaidekin. Teos mahdutti itsensä aina torin kalahallilta Anders Chydeniuskadun laidalle. 


Teos sai ideansa pyrotekniikan ammattilaisen, Suomen Ilotulituksen pääpyroteknikon, Sami Saaren visiosta ja hulvattomasta ideasta tehdä pyrotekniikan  avulla jotain ennenkokematonta. Kuin onnenkantamoisena ideasta kehkeytyi yhteisprojeksti, joka hyväksyttiin Suomi 100-juhlavuoden ohjelmaan ja sai näin taloudellista tukea esityksen järjestämiseen. 


Suntin ranta oli  valjastettu monenlaisilla efekteillä. Tuliveistoksia syttyi siellä ja täällä pitkin vajaan tunnin mittaista esitystä. Vene, ankkuri, tykki, kirkko...Tuliveistokset olivat saaneet näyttäviä muotoja ja niiden valaiseminen pyrotekniikan avulla oli  uskomatoman kaunista ja näyttävää. Illan tummuessa esitys oli kerrassaan oikealla hetkellä toteutettu. 

Veden, valon ja tulen juhla. Hmmm. Niitä kaikkea oli tarjolla hyvin tässä esityksessä. Minua jopa huvitti, kun kesken esityksen alkoi vesisade, joka kasteli  katsojakunnan. Tämähän on myös veden juhlaa - tällä kertaa sadepisaratkin riehakoituivat vesileikkiin mukaan!:) Viisaimmat olivat varautuneet sateenvarjoin, minä sitävastoin kärvistelin märissä vaatteissa...


Jokaisella tuliveistoksella oli oma tarinansa kerrotavanaan. Ne ilmensivät kaupunkimme historiaa, kulttuuria ja ihmisiä. Tarina sai kuitenkin  muodostua aika vapasti katsojan omassa mielessä, sanoja ei paljoa ollut. Taustalla soi harmonikka, jota soitti Teemu Haapaniemi. Myös musiikki oli hänen omaansa. 

Valitettavasti minulla oli mukana vain kännykkäkamera, mikä osoittautui vesikelissä onnettomaksi. En myöskään  saanut kuvia ihmismassan takaa esiintymislavalta Eskon saaren kupeesta ja sankimman sateen aikana jouduin jättämän kuvauksen, kun  kännyn näyttö lähes  lainehti...



Soiton ja tulen ohessa tapahtui teoksessa koko ajan. Keskeisessä osassa oli myös liike, jota meille tarjoiltiin Kokkolan Jymyn avittamana. Harmonikan lisäksi esitykseen mahtui pari rumpua ja Kokkolan lauluveikot gregoriaanisen laulun kera yhtenäisyyttä luovissa  mustissa kaavuissaan. Niin, eikä tietenkään voi olla mainitsematta Marianne Tunkkarin yllättävää esiintymistä italiankielisen oopperan kantajattarena nosturin harjalta korkeukseista. Juuri kun laulu pääsi ilmoille, toi se mukanaan sateenkin...

Tuliteokseeen on valahtanut noin 80 litraa polttonesteitä. Teokset olivat upeita ja kukin niistä paloi ja valaisi riittävän kauan. Onneksi oli sopivan tyyni ilma, ettei savupatsaat tuppautuneet yleisöä liian liki. Jokunen tykin jysähdys tuli melko voimalla ja vierestäni poistuikin muutama perhe pikkulapsien itkun säikäyttämänä. Ainakin itse tunsin jopa liekkien lämmön joka kerta, kun isompi valomeri nousi ilmoille. Hyvin suunniteltu esitys, sillä teostahan ei oltu mitenkään voitu etukäteen harjoitella. Silti kokonaisuus toimi.
Haapaniemen sävellysteos koostui kahdeksasta osasta. Kaikissa niissä kuvattiin tulen eri muotoja alkaen kipinöistä, jatkuen sodan tuleen ja päättyen kauniiseen, kirkkaaseen valoon.




Silmiähivelevän kaunista, kun katsoo kuvista, kuinka värimaailma eli eri väriskaaloissa!








LÄHTEET: 

KP24 uutiset. Illuminata on ennennäkemätön spektaakkeli. [https://kp24.fi/uutiset/516776/illuminata-on-ennennakematon-spektaakkeli] Luettu 26.8.2017. 

Suomi 100 Finland. Taide ja kulttuuri.Illuminata. [http://suomifinland100.fi/project/illuminata/] Luettu 26.8.2017.