lauantai 13. tammikuuta 2018

Harrbådan neitoa katsomassa

Blogin kautta olen saanut elää monta hienoa hetkeä. Niin kävi taas! Sähköpostiini kilahti viime kesänä maili tuiki tuntemattomalta. Mies, Manu Kerola, oli etsinyt netistä tietoja Harrbådan neidosta ja kummitustarinoista. Siinä yhteydessä hän oli löytänyt myös blogini, johon olin vuosia aikaisemmin kirjoitellut Harrbodan legendoista.

                      

Mies kertoi harrastavansa lyhytelokuvien tekoa amatööripohjalta ja hänellä oli haaveenaan kuvata kaitafilmille mustavalkoinen mykkäelokuva Harrbådan kummitustarinoista. Eräs näistä blogissani olleista tarinoista oli kiinnostanut Kerolaa kovin ja hän kyselikin siitä minulta taustatietoja. Teksti oli lyhykäisyydessään tällainen:

”Olen kuullut myös kerrottavan, kuinka seurue olisi ollut matkalla Ykspihlajasta kaupunkiin. Seurueeseen kuului miehiä ja yksi nainen. Tarina kertoo, että yhtäkkiä nainen katosi. Kerrotaan, että miehet olisivat surmanneet naisen ja haudanneet hänet alueelle. Selvännäkijä oli kuuleman mukaan nähnyt kahvinporoista meren pohjalla makaavan neidon.” 

Näin pienestä tekstistä voi luoda näköjään vaikka mitä! Vaihdoimme Manun kanssa maileja useampaan otteeseen. Hänen ideansa oli hyvä. Etenkin kun tietää, että    nimenomaan Harrbådan neidosta kertova blogikirjoitukseni on kautta aikain luetuin tekstini. Lukijoita sillä on vähän alle 7000 tällä hetkellä! Eli mysteeritarinat kiinnostavat -miksei siis myös elokuvana...

Ihailen ja pidän ihmisistä, jotka lähtevät toteuttamaan rohkeasti omia intohimojaan ja unelmiaan. Ei lyhytelokuvien tekokaan ihan jokapojan harrastus ole...Manu kertoi, että hullaantui elokuviin nuorukaisena opiskellessaan Kokkolassa. Ja kun opiskelijabudjetti tuppaa olemaan mikä on, keksi Manu, että elokuvia saa katsottavaksi ihan ilmaiseksi kaupunginkirjastosta. Ja mitä sieltä ei löydy, voi aina esittää hankittavaksi. Niin, jos joku ihmettelee, miksi Kokkolan kaupunginkirjastossa on hulppea kokoelma Kaurismäen veljesten elokuvia, voi sormella varmaankin osoittaa Manua.:)

Kuinka elokuviin sitten hurahtaa niin, että niitä lähtee itse kuvaamaan ja ohjaamaan? Kokkola on siitä upea kaupunki, että elämme täällä melkoisessa kulttuuricoktailissa. Jokaiseen genreen löytyy omat taitajansa. Elokuva-alalla Manu sai lisäkipinää kokkolalaislähtöisen Juho Kuosmasen lyhytelokuvista. Ei ihan huono esikuvaksi tällainen Cannesin elokuvajuhlillakin voittanut!:)))

Manun kuvausprojekti sai niin sanotusti vettä myllyyn loppukesästä, kun kävi ilmeiseksi, että Harrbådan lähistölle on nousemassa loppusyksystä useampi tuulimylly, jotka tulevat valmistuttuaan muuttamaan maisemakuvaa lähtemättömästi. Harrbådan lisäksi Manu halusi tallentaa elokuvaan ainutlaatuista suomalaista sielunmaisemaa. Sitä löytyikin keskioluen kera tarjoilemaan kannuslainen Annelin Kahvi-baari, jonka uniikki miljöö, maisema ja tunnelma lienee jo muutaman vuoden kuluttua historiaa -nyt sen pystyi vielä tallentamaan!

                                                          Kuva yllä: Minna Koivula

Harrastelijapohjalta kun tehdään kuvauksia, ei budjetti ole suuren suuri ja siksi kaikki otot piti saada purkkiin yhden päivän aikana. Se toi kuvauksille ja näyttelijöille haastetta ja vaati luonnon armoille heittäytymistä. Kun aamuyöstä ikkunasta katsoessa tuulee ja vettä vihmoo, saattaa kuvaajan mieleen hiipiä pieni ahdistus. Helpomminkin voisi päivänsä viettää. Kaikesta huolimatta kuvauspäivä onnistui hyvin, vaikka keliolosuhteet olivat haastavat vesipisaroineen. Itse asiassa syksy vuodenaikana oli mielestäni juuri täydellinen tähän elokuvaan. Elokuvaa kuvattiin kaikkiaan kolmessa paikassa; Harrbådassa, Ykspihlajassa Lahdenperässä ja Kannuksen Kahvi-baarissa. 


Lyhytelokuvaan valittu kuvausformaatti - 8-millinen, mustavalkofilmille vanhalla kaitafilmikameralla kuvattu otos on nykyään hintava ja harvinainen formaatti. Kuvaukset oli siksi pakko suunnitella hyvin etukäteen ja tähän projektiin Manu teki myös kuvakäsikirjoituksen. Kuvausten jälkeen oli tietysti edessä filmin leikkaus. Tuotettu filmi lähetettiin Englantiin asti kehitettäviksi ja se saapui puolentoista kuukauden kuluttua valmiina kuvaajalle. Siinä vaiheessa Manu pääsi esikatselemaan jo tehtyä ja sai todeta, että kuvaukset olivat kuin olivatkin onnistuneet. 

Manua kiehtoo mykkäelokuvissa dialogittomuus. Se tarjoaa kuvalle suuren roolin. Myös musiikin osuus on mykkäelokuvassa huomattava. Teos syntyy Kerolan mukaan musiikin ja kuvan yhteisestä liitosta. Se on se mykkäelokuvan juju. Jazzmuusikko, vibrafonisti Ilkka Uksila löytyi Kerolan elokuvan musiikin tekijäksi Karkkilan Kino Iglu- elokuvafestivaalien kautta. Uksila kiinnostui välittömästi produktiosta Kerolan sitä ehdotettua. 


Ja niin tuli hetki, kun sain kutsun Manun lyhytelokuvan tammikuiseen ensi-iltaan. Se toteutui Keski-Pohjanmaan konservatorion suuressa salissa 12.1.2018. Ja kuinka ollakaan- katsomo oli täynnä kiinnostunutta yleisöä!

Vaikka puhutaan ensi-illasta, ei se tässä tapauksesssa vielä tarkoittanut ihan lopullisesti valmista tekelettä. Nimittäin vasta ensi-illassa tallennettiin musiikki ja se liitetään ensi-illan jälkeen elokuvan ääniraidaksi. Siksi Kerolan harras toive olikin, ettei kenenkään kuulijan kännykkä riehaantuisi soittamaan Säkkijärven polkkaa äänityksen aikana. Luojan kiitos ei riehaantunut!


Täytyy todeta, että kokkolalaisen silmin aihevalinta on upea. Tässähän olisi ainesta Kokkolalle vaikka mainokseksi ja alkufanfaariksi monenlaiseen tilaisuuteen. Kymmenminuuttinen johdatuksena keskipohjalaiseen mystiikkaan... Eräänlainen kulttuuriteko - ja hieno sellainen - tällaisen vanhan tarinan tallentaminen uuteen muotoon. 


Elokuvan juoni kaikessa lyhykäisyydessään menee niin, että alussa istuskellaan Kahvi-baarissa, jossa tuopit täyttyvät oluesta. Selvännäkijä käy kauppaamassa kuppilassa jutusteleville satamajätkälle ja merimiehelle ennustuksiaan, mutta miehet kieltäytyvät. Merimies kertoo olevansa jo  huomenna lähdössä merille.

Kun Anneli sulkee kuppilansa, käy jätkien tie ovien ulkopuolelle. Viinaa tekisi vielä mieli ja samassa porraspäässä nojaileva valkeamekkoinen neito vinkkaakin mehille tietävänsä, että juominkeja voisi löytyä ostettavaksi Harrbådan suunnalta. Siispä sinne. Neito vie äijät mukaansa veneelleen ja niin matka alkaa. Tässä vaiheessa erityisesti syksy vuodenaikana nostaa päätään erinomaisena kuvausajankohtana merikaislojen hulmutessa tuulten myötäileminä. Kaunista ja myös jännitystä luovaa.

                                                      Kuva yllä: Minna Koivula

Vene vedetään rantaan. Neito jää veneen keulaan odottelemaan, kun miehet lähtevät pullonhankintaan. Ja niin vain löytyy lähistöltä kalastajaukko, jolla on jemmoissaan pari pulloa kirkasta. Tavara vaihtaa omistajaa ja kaikki vaikuttavat tyytyväisiltä. Meripojat palaavat soutuveneen ja neidon luokse ja niin lähdetään jälleen tupakka huulilla soutamaan. Viinan noustessa päähän äityy pientä riidanpoikasta miesten kesken ja vene keikkuu vaarallisesti käsirysyn keskellä. 

                                  Kuva yllä: Minna Koivula

Vain hetkeä myöhemmin neito on kadonnut. Meripojat päättävät palata rantaan ja sinne he hetkeksi sammahtavatkin rantahiekan suloiseen syleilyyn. Vaan missä on neito? 

                                        Kuva yllä: Minna Koivula

Äijät palaavat Kahvi-baariin kysymään selvännäkijältä povausta, minne neito on kadonnut. Eukko ennustaa kahvinporoista ja kertoo neidon makaavan meren pohjassa...Elokuva päättyy siihen, kun neito valkeine mekkoineen kahlaa salaperäisesti paljain jaloin eteenpäin Harrbådan rantavedessä...

                                                                      Kuva yllä: Minna Koivula. 

Mielestäni elokuva on hienosti onnistunut ja filmille on tallentunut Manun hakema näkemys mystisestä ja kiehtovasta tarinasta. Taustalla piirtyvä Harrbådan rähjäinen majakka yhdistää katsojan mielen selkeästi oikeaan paikkaan. Musiikin värit vaihtelevat hienosti tilanteiden muuttuessa. Alun baarin ilkamoivasta ja ilottelevasta viulu-lautaset-svengistä soudetaan seesteisessä tunnelmassa laineiden liplattaessa ja utuisen saksofonin puhaltaessa usvaa ilmoille. Merivesi läikehtii vibrafonin kilahdusten tavoin. Kun lähdetään pullonhankintareissun jälkeen uudestaan vesille, on musiikkikin vähän venyvää, niin kuin soutajien olemuskin. Bassollahan saadaan juuri sopivia äänikuvia tähän. Vähitellen musiikki on muuttunut mollivoittoiseksi. Siellä on kivoja sävelkulkuja, jotka johdattavat tarinaa mukaanaan eteenpäin. Taas kun palataan kuppilaan, löytyy myös alun ilkamoiva musiikki. Ja tarinan loppu haipuu poikkihuilun kimakkaan kahlailuun yhdessä rantavedessä loittonevan neidon kanssa. 



Lyhytelokuvalle Manu sai tukea työnantajaltaan Boliden Kokkolalta, Kokkolan kaupungilta sekä Keskipohjanmaa-säätiöltä. 

Lyhytelokuvan käsikirjoituksesta, ohjauksesta, kuvauksesta, leikkaamisesta sekä tuottamisesta on vastannut Manu Kerola. Harrbådan neidon roolissa toimi Hanni Rättö, merimiehen roolissa Antti Kerola, satamajätkänä Reijo Meri, selvännäkijänä Minna Koivula, kalastajana Reijo Pahkamäki ja baarinpitäjänä Anneli Vihanta. Musiikin elokuvaan on säveltänyt vihtiläinen Ilkka Uksila. Ensiesityksessä Ilkka Uksilan Film Ensemble vastasi musiikista live-säestyksellä mykkäelokuvien tapaan. Ilkka Uksila Ensemblessä soittivat Uksilan (vibrafoni, rummut) lisäksi Silva Kallionpää (viulu), Ilmari Rönkä (saksofoni, poikkihuilu) ja Joonas Tuuri (kontrabasso).

                          Kuva yllä: Manu Kerola

On ollut kiva ulkopuolisena, elokuvatekniikkaa sen paremmin tuntematta seurata, miten elokuva on edistynyt. Tämä oli hyvin mielenkiintoista. Eikä ollut yhtään hassumpaa ensi-illassa bongata blogistinkin nimi isolta näytöltä elokuvan lopuksi kiitoksen saaneiden listalta!:) Lienee elämäni ainut hetki, kun meikäläisen nimi komeilee elokuvassa:)))

Kiitos Manu tästä!👏👏👏 



LÄHTEET: Manu Kerola teki lyhytelokuvan Harrbådan linjaloiston tarinasta. KP24 uutiset. [https://www.kp24.fi/uutiset/525022/manu-kerola-teki-lyhytelokuvan-harrbadan-linjaloiston-tarinasta] Luettu 7.1.2017. 


perjantai 5. tammikuuta 2018

Ois jospa ihmisellä ois joulu ainainen:/

No nyt saa joulunaika minun osaltani loppua. Tästä on tunnelmointi kaukana...Joulumaailma on tehnyt tepposet useampaan kertaan. Tunnen itseni täy-del-li-sek-si   tumpeloksi. Saavu, oi saavu, loppiainen, vai pitääkö tässä vielä vaikerrella Nuutin päivään saakka...Den trettonde Knut kastar julen ut, sanoo paikalliset asukit. Siippakin haluaa vielä pitää joulunajasta kiinni. Mulle kyllä riittäis jo...

Eräänä iltana olin yksin kotona. Olin tosi rentoutuneissa  loppuloman tunnelmissa ja sellaisissa fiiliksissä usein innostun kirjoittamaan. Intoa palaen  ja sormet syyhyten näpytin tekstiä  blogiin ja  päätin tarkistella    siihen liittyviä tietojani vielä  Kokkolan historia-teoksesta. Siinäpä tulikin eteen  ongelma. Kuusi. Tänä vuonna nimittäin siippa löysi ison ja näyttävän joulukuusen. Pitkään mietimme, mihin sen  olohuoneessa laitamme. Meillä kun on aattona aina talo pullollaan porukkaa ja kuusi todella vei paljon tilaa. Minä sitten ehdottamaan, että hei, lykätään kuusi tuohon kirjahyllyn eteen - eipä tässä nyt  vanhoja kirjoja kumminkaan tule luettua joulunpyhinä. Loistoidea. 

Ryhdyin kirjaa kupsamaan ja tajusin, että hyllyn ovet eivät mahdukaan aukeamaan kuusen vuoksi. Yritin kumminkin ensin kuusen takaa vasemmasta reunasta ja sainkin oven jo hienosti raolleen. Kuningasidea: -Kun oikein  kurkottelen kuusen  oikean reunan takaa, ovi ehkä aukeaa isommasti. No ei auennut, sillä samalla hetkellä, kun sain käteni ojennettua sinne lasioven taakse, kaatua rämähti koko kuusi pitkin pituuttaan olkkarin lattialle. Vesi vaan lorisi iloisesti pitkin  puulattiaa. Niin, tietysti kerrankin joku oli juuri muistanut täyttää kuusenjalan piripintaan...Ja neulasia oli  enemmän lattialla kuin oksilla. Iloisenpunaiset pallot pomppivat mikä minnekin suuntaan.

Jurputin itsekseni ja ei muuta kuin änkeämään kuusta ylös. Ei mikään iisi homma, sillä kuusi oli iso ja minä avuton. Havutkin piikittivät hipiääni. Mietin jo sitäkin, että onneksi en asu yksin, kun en näköjään saisi edes kuusta  itse pystyyn. Siitä olisi joulumieli kaukana.  Kuusi oli irronnut jalasta ja tajusin, että minulla on liian vähän käsiä.


Jos jotain myönteistä, niin tässä vaiheessa sain varsin vaivattomasti sen historia-opuksen pois hyllystä. Mutta kuusta en tosiaan saanut istutettua tukevasti jalkaan.  Näin jo sieluni silmin itseni jumissa kaatuneen puun alla. "Nainen tuupertui kuusen alle," hehkuttaisivat lööpit.  Aikani kuusta käänneltyäni   survoin sen nojaamaan sitä penteleen hyllyä päin. Koristeet olivat kuusesta tippuneet, ja paiskoin  kultanauhat ärsyynnyksissäni  puuhun minne sattuu. Kynttilätkin roikkuivat kuin lepakot  oksillaan.  Imuroinniksi se muutenkin meni, kun neulasia oli lattia  tulvillaan. -Havuja #¤R;/#! huusi jo Matikaisen Marjokin aikoinaan... Ne oli minunkin päällimmäiset fiilikset. Että se siitä kirjoittamisesta. 

Lähdin lenkille purkamaan ärsytystäni. Siippa oli sillä aikaa tullut kotiin ja jäänyt suu auki toljottamaan kuusta, että mitä täällä on tapahtunut. Jälkeenpäin harmitti, ettei tullut otettua keikauskuusesta kuvaa,  kun  se makasi rähmällään,   kuin uhmaikäinen lattialla.  Kyllä ei  yhtään tehnyt mieli silloin  kuvata. Nyt jo naurattaa (vähän).

Yhtenä iltana soitin pojalle ja kysyin, milloin aikoo käyttää joululahjaansa. Vähän ihmettelin äänensävyään ja kysäisin, että sait kai sen pienen kuoreni pukilta...Vielä enemmän ihmettelyä. Ja minä selittämään, että punaisessa tähtipaperissa oli pieni kortti. No ei ollut saanut. Tajusin että  11 kerran uimahallikortti  oli mitä ilmeisemmin  jäänyt lahjapussin pohjalle. Nuorimmaiseni kävi  tietysti  heti aattoiltana pellon reunalla polttamassa joulusaasteen, joten uimalippuset lienevät nyt tuhkana ojan pohjalla. Pojalle irvailin, että ajatus oli varmaan tärkein. Se siitä uimisesta sitten.

Oli kiva palata töihin. Odotin sitä jo kovasti. Tänään sitten duunista kotiin ja viikonlopun viettoon. Laitoin ruoan uuniin ja tyytyväisenä  sohvalle makaamaan. Laskin, että ennättäisin sopivasti surffailla kuumimmat  uutiset ruokaa odotellessa. No en  ehtinyt. Katseeni nimittäin nauliutui olohuoneen seinään. Ensijärkytyksessä luulin, että seinä on veren tahrima. Tai viinin. Valtava punainen läntti keskellä kermanvalkeaa tapettia!

                                 

Tarkempi analysi selvensi, että joulunpyhiksi ostamani upeat, yli metrin pitkät irtoamaryllikset olivat katkenneet työpäivän aikana ja levähtäneet kohti seinää. Kukkien vahvanpunainen väri loisti tapetissa ja hohkasi enemmän kuin ne kukat ikinä. Turha varmaan kertoakaan, että ei haalene tahra, ennemminkin leviää. Poika lohdutti, että jos vielä vaikka saadaan uudet tapetit.

Yritin googlailla, josko jollain olisi kukkavärin poistosta kokemusta. Laitoin hakusanaksi jos vaikka mitä. Kuten "+tapetti +amaryllis +väri." Googlehaun  tulos oli niin surkuhupaisa, että melkein tirautin itkun:

"Niitä on saatavilla vuodenvaihteen jälkeen monissa loisteliaissa väreissä alkukevääseen saakka, joulun alla punaiset ja valkoiset ovat tapetilla."

                                     

Riemukasta uutta vuotta - ensi joulu mennäänkin muovikukkasilla ja matalalla profiililla!


sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuosi paketissa

Näin vuoden vaihtuessa on korkea aika palailla vuotta taaksepäin ja miettiä, mitä jäi vuodesta mieleen. Kuvien avulla se käykin  vaivattomasti. Tekaisin muutaman pikaisen kuvakoosteen. Tällä kertaa en tietoisesti kerännyt vuoden aikana blogissa kirjoitettuja juttuja vaan ennemminkin omia muisteluksia.

Vuoden alku...Tehtiin pojan asunnossa remppaa (No, on se vieläkin kesken ja tuskin ihan valmiiksi koskaan tulekaan, mutta levollinenkin tahti on joskus jees). Minusta kääriytyikin melkoinen maalari. Intoa hihkuen olen myös kierrellyt kirppareilla haalimassa remontoituun taloon kaikkea yllättävää, mitä ei uutena löydy. Tämä tällainen on muuten suuri intohimoni.  Enkä edelleenkään tiedä onko suurempaa etsimisen vai löytämisen riemu. 

Vaikka talveen ei paljon lunta riittänytkään, koettiin pääsiäispyhinä sitäkin upeampi luontoelämys Lohtajalla, kun Ohtakari täyttyi ahtojäistä. Oli upeaa päästä sinne kuvailemaan. Kevään hommiin kuului myös polttopuiden tekeminen. Parin vuoden tauon jälkeen päästiinkin siipan kanssa rankakasoja pätkimään. Pidän kunnon töistä. Polttopuut lämmittävät moneen kertaan, kun  tekee kaiken alusta alkaen itse. Tunnen agraarinaisen sisälläni pääsevän kerrassaan irti.

Pojan kodin takana on paljon kauriita ja valkohäntäpeuroja. Poika parturoi yhden puun tyngän ja naulasi siihen nuolukiven metsän elikoiden iloksi. Haaveilen, että jonain tulevana kesäiltana minulla olisi aikaa piilotua pojan takapihalle ja kuvailla kiireettömästi paikalle saapuvia nelijalkaisia. Juuri  luin Hannu Moilasen luontoretkien  elämyksistä ja taas iski kipinää päälle, että  kun vain löytyisi aikaa,  haluaisin keskittyä tuollaiseenkin. Se haave on kytenyt jo monta vuotta.

Koosteessani on myös kuva tyyneltä mereltä - ei sentään Tyyneltämereltä:) Merellä aina  rentoudun, rauhoitun. Tasaista meren pintaa katsellessa on mahdotonta uskoa, että meri voi joskus olla myös kuohuva ja pelottava. Alkukevääseen kuului muutama kiva hetki kalastellessa. Niiden voima ja muistelukset kantavat pitkälle vuotta. 

Ensimmäisen kuvakoosteeni ihmiskuva tulee vuodelta 1969. Kuvassa on äitini, minä ja serkkupoikani. Tuon kuvan halusin erityisesti  mukaan sen vuoksi, että menneenä vuonna olen keskittänyt paljon ajatuksia pieneen sukuuni. Tietystikin paljon aikaa on kulunut vanhempiani auttaessa, mutta olen hyvin iloinen, että minulla on nyt  siihen mahdollisuus. Viimeisen vuoden aikana olen nauhoittanut paljon isäni muisteluksia suvun tarinoista.  Upeaa! Kuvan serkkupoikani kanssa ollaan pidetty yhteyksiä vuosien tauon jälkeen ja on ollut muitakin sukulaisia, jotka olen vuoden aikana löytänyt. Olen niistä yhteyksistä enemmän kuin onnellinen. Kuva piti liittää mukaan myös siksi, että se lienee ainut, missä ikinä liikun julkisesti minihameessa. Liikuttavaa muuten, että kuvan 6-vuotias serkkupoika pitää minua, 2-vuotiasta, kädestä kiinni! Serkkupojan sukista ja shortseista voisi olettaa että suvussani on brittejä.:)


Sitten loppukevääseen ja alkukesään. Täytin ympäripyöreitä. En tykkää juhlia isommin, koska silloin vaadin itseltäni liikaa, enkä muutoinkaan tykkää olla teennäisesti keskipiste. Mutta toki oli ihanaa, kun ystävät huomioivat. Pidän enemmänkin koruttomasta ja kaunista, en suureellisesta. Minulla oli muutama hyvin antoisa tovi esimerkiksi työyhteisön kanssa ja toisaalta kotona läheisimpien kesken. Tutussa seurassa olen aivan erilainen kuin vieraassa. Saan olla oma itseni. Minusta on ahdistavaa leikkiä fiksua, mielummin olen juuri sellainen huithapeli  kuin olen. 

Pilvikuva puolestaan kertoo riemukasta onnea siitä hetkestä, kun siippa sai lääkäriltä lopultakin luvan lentää ja siipan sairasteluaikojen unelma vuosijuhlastani lämpöisessä saatiin sittenkin  elää todeksi. Lomamatkaan Kroatian kuuman auringon alla kuului lämpöä, uintia, hieman kulttuuriakin, musiikkia ja vuorilla vaeltelua. 

 

Seuraavaan koosteen kuvasin tunnelmia sekä kotoa että reissun päältä. Oma vuodenaikani on ehdottomasti kevät - se vihreys, mikä keväisen sateen jälkeen ensi kertaa puhkeaa ilmoille täydessä terässään ja hurmaavassa tuoksussaan. Se jos mikä tuo minulle voimaa. Tuohon vihreään koivikkoon (joka muuten on tylsästi kuvattu erään ABC:n takapihalla tien päällä aamukuudelta, uskoisiko?) olisin voinut jäädä viipyilemään. Kielot taas - lempikukkiani - pojan synttäreillä keräsin kielokimpun pojan talon takaa. Käsittämätöntä, että juuri siellä on kielomeri!  Kielo tuo minulle aina kesän!

Alkukesään kuului myös soutelua pienellä lammella, kahdellakin. Alunperin järviseutulaisena rakastan sitä hetkeä, kun airo kohtaa veden pinnan. Kaislikossa veneen on ihana vain antaa lipua. 


Koosteessa  on myös kuva kotialtaastamme, jonka äärellä rakastan istuskella vaikka yksikseni ja  nauttia ympäröivästä maalaismaisemasta. Silloin ei saa olla kiire mihinkään. Siitä tietää, että olen kunnon pohjalainen, että mielenmaisemani on ehdottomasti tasainen maasto. Kotoa katsellessa näkee kauas ja niin pitääkin. Ahdistuisin varmaan kovin muhkuraisessa maastossa, vaikka rinteet kauniita ovatkin. Ja vesi taas on oma elementtini. Kuvan uintikuva tulee kaukaa, mutta ihan kotonakin rakastan uimista. 


Sitten on sandaalikuva. 10 vuotta minua uskollisesti palvelleet sandaalini ottivat ja repesivät. Että voi elämä mennä sekaisin näin pienestä asiasta! Etsin uusia sandaaleja epätoivoisesti koko loppukesän. Lopulta ostin yhdet Ruotsista, kun siellä reissasin. No, yhtä hyviä sandaaleja en varmaan ikinä löydä kuin nuo kuvan kauan palvelleet. Minulla kesä = sandaalit. Kollegatkin tietävät kertoa loppusyksyn saapuneen, kun paljasjalkainen työkaveri  vetää lopultakin  sukat hampaat irvessä jalkaansa.

Loput kivikuvat tulevat ruotsista. Olen ainakin sandaalinmittaisten vuosien ajan haaveillut käynnistä Risebergan luostarin raunioilla, jossa esi-isäni 17 sukupolvea sitten ihan oikeasti palveli muutaman vuoden ajan munkkina. Ei uskoisi, mutta minulle tuo hetki kauniina kesäisenä päivänä oli hyvin merkittävä. Perheen miesväkikin hiljeni raunioiden äärellä - tämä oli minun unelmani ja se toteutui lopultakin - ei kallis mutta merkittävä.


Tämä vuosi oli matkustuksen kultavuosi. Johtuu ihan siitä, että pariin vuoteen emme ole voineet matkata  yhtään missään. Nyt päätimme, että kun terveyttä lopultakin  on edes  hitusen tarjolla, täytyy elää unelmiaan. Koskaan ei tiedä, kauanko se on mahdollista. Seuraava kooste onkin pyhitetty Norjalle. En voisi koskaan kuvitella asuvani Ruotsissa, mutta Norjassa voisin. Pidän sekä maasta että  sen asukeista. 

Kesän huippu- kirjaimellisesti- oli Preikestolenin huipulle kapuaminen. Oli kyllä yksi elämäni rankimmista liikuntasuorituksista, mutta helpommalla eivät päässeet siippa tai juniorikaan. Huvittavinta kaikessa oli, että siippa meinasi luovuttaa ensimmäisenä,, mutta minulla ei sisu ja ylpeys  antanut periksi. Niinpä raahasin perheeni - keuhkopotilaankin  -   puoliväkisin ylös asti. Lienee muuten maailman ensimmäinen laatuaan tuolla huipulla.:) Olisiko pitänyt tajuta kutsua Norjan televisio paikalle.:/ Unelmat on tehty voitettaviksi ja olihan se huippu hetki, kun illan hetkillä saavutimme huipun ja upeat maisemat alas lipuvalle vuonolle. Alaspaluu sujui osaltamme kuin tanssi verrattuna ylöskapuamiseen, vaikka moni sanookin, että alaspäin olisi haasteellisempaa. No meille  onneksi paluu oli helpompi!


Tähän seuraavaan sitten vähän syksyä. Syksy on kaunis, vaikkei se oma vuodenaikani olekaan. Syksyllä kuvaaminen on kaikista antoisinta.  Viljapellot, vedet, ruska, meri, kuihtuva luonto, metsä....En osaa sanoa enempää. 


Sitten vielä toviksi Suomi sataan! Rakastan Suomea, sen kesäisiä öitä, kasvillisuutta, historiaa, sinivalkoisena hulmuavaa lippua, valkeita hankia. Alle koostin kuvakoosteen minun Suomestani. Näköjään merimaisema tuli kahteen kertaan, mutta kait se kertoo jotain painotuksistani! Alfa ja omega. Alku ja loppu. Meri on ääretön. 


Unelma vuodelle 2018...tasaista menoa.  En osaa tehdä lupauksia, niistä tulee vain syyllinen olo, jos ei pystykään pitämään kiinni. En todellakaan kaipaa vuoristorataa. Sitä on elämässä riittänyt viimeiset neljä, viisi vuotta. Kunhan arki pyörisi levollisesti omalla painollaan ja saisi pitää läheisistä kiinni. Itse pysyisi elämässä ja  perusasiat olisivat ok. Siinäpä  koko vuoden mittaista tavoitetta kerrakseen. 

Toki on minulla haaveita. Mutta nämä eivät ole lupauksia, vaan tosiaan enemmänkin  haaveita. Välillä haaveilen vielä opiskelusta. Jos opiskelemaan vielä meinaisi, se pitäisi tehdä viimeistään  nyt. En tekisi sitä palkan vuoksi vaan uutta oppiakseni. Maailmassa olisi niin monta ovea vielä auottavana.  Tuskin ihan uusine  koulutuksineni  taivaisiin yltäisin mutta jos edes urkuparvelle....


Tavoite tulevallekin vuodelle on blogipostaus/ viikko. Se ei ole paljon, toisaalta se taas on työläs tavoite. Vaikka kirjoittaminen minulle helppoa onkin, se vaatii aikaa ja sopivaa mielentilaa, rentoutumista. Jos tavoitteestani  lipsun, en aio panikoida. Otetaan päivä kerrallaan, mitäpä sitä hötkyilemäänkään tällä ikää.

Tämän postauksen myötä tahdon toivottaa sinulle, uuttera lukijani, avartavaa, kiehtovaa ja  tunteikasta uutta vuotta 2018!

lauantai 30. joulukuuta 2017

Lymyilevää Kokkolaa revyyn tyyliin

Kävin ystäväni kanssa iltaa istumassa Kokkolan kaupunginteatterissa Lymyilevä Kokkola - revyyssä. Revyy on eräs niistä taiteenlajeista, joista pidän äärettömän paljon. Siispä odotukset oli korkealla - enkä joutunut odotuksistani tinkimäänkään. Esitys oli hulvattoman hyvä ja viihdyttävä! Ja tietysti nimenomaan KokkolaKarleby-blogistille tämä aihepiiri oli niitä sykähdyttävimpiä ikinä! Ja kun olen monena vuonna hehkuttanut alueemme ruotsinkielisten (KUF) upeasta revyyperinteestä, niin kyllä niin paljon iloitsin, että tätä sai nyt ihan omallakin äidinkielellä, vaikka Kokkolan ruotsinmurre kannattaakin opetella mielestäni jo yksistään sen vuoksi, että ymmärtää ruotsinkieliset revyyt...:) Lisäksi tällainen revyyesitys, jossa tarjoillaan paikkakunnan tuttuja tapahtumia lienee katsojalukujen kanssa keikkuville teattereille hyvä yleisömagneetti - tätä voisin suositella ihan teineistä taattoihin.



Musiikista vastasi viisipäinen, taidokas bändi Jukka Hännisen johdolla. Musiikki oli hyvää ja ammattitaitoista. Lisäksi pidän sitä, ettei soittajia tungeta mihinkään nurkkaan tai verhon taakse, vaan heitäkin pystyy fiilistelemään kunnolla esityksen aikana. Iskeviä ja tuttujakin tutumpia biisejä, jotka jo sinällään saavat nostalgiakärpäsen pörisemään, vielä kun on vähän muunneltu sanoja ja koko setti kuulostaa hyvältä, niin aina vaan avartavampaa. 

Ja mikäpä olisi sopinut identiteettiä etsivään Keskipohjanmaailoittelun sekä alkuun että loppuun paremmin kuin maakuntalaulumme "Näät, kuinka rannat viljavat..." Alkua pidemmälle ei tässä kipaleessa yrityksistä huolimatta päästy, mutta kun identiteetin lisäksi oli hukassa sanatkin, niin ymmärtäähän sen!

Maakuntalaulumme muuten kajahteli niin hienoin soinnuin ja sävelin sähköisesti ilmoille, että tuota voisi viljellä Kokkolassa enemmänkin. Blogistin mielessä virisi maakuntalaulu ehkä jo ensi kesänä terassien taustamusana vaikkapa otsakkeen "Kevyen mussiikin kesä"-teemalla sähkökitarasvengillä tai Quardia Nuevan tangosovituksena,  Kp -kamariorkesterin jousi-iloitteluna  tai miksei vaikka kahvila Sahan kesäillan keikauskakkuna. Sieluni silmissä jo pilkahtelee myös  näyttävä video- ja valokuvakooste Kokkolan luontohelmistä musiikin taustalla ..."Kas siitä voiman saa tää Keski-Pohjanmaa.." Valttimme  maailmalla olisi maakuntalaulu, jonka osaa jokainen alusta loppuun ulkoa hoilaten. Eipä jäisi turisteillekaan identiteettimme ja luomisvimman taustalähteet epäselväksi. 

Roolisuorituksia kullakin näyttelijällä oli useita. Ihailen aina teatterissa käydessäni näyttelijöiden hyvää fysiikkaa, monipuolisuutta ja myös nopeutta vaihtaa roolihahmosta toiseen. Kas siinä ammatti, jossa ei voi jumiutua paikoilleen. Kyllähän koreografillakin tässä on sormensa suloisesti sopassa. Hyvin suunnitellut liikkeet näyttävät kerrassaan helpoilta. Sitä se on ammattitaito. Ja vaativaa tietysti erityisesti se, kuinka imitoida tuttuja hahmoja ja saada myös ulkoiseen habitukseen jotain olennaisia piirteitä jokaisesta esitettävästä. Ilman ensimäistäkään esille kajahtanutta sanaa oli tunnistettavissa esimerkiksi Kaija Jestoi, Jutta Urpilainen ja Outi Airola! Siinäpä sitä keskipohjalaista naisenergiaa parhaimmillaan!

Yksi parhaista revyyn tuokiokuvista oli heti alkupuoliskolla nähty teinien, Joni-Janin ja Niina-Piian riemullinen irtiotto pelaamalla, kansainvälisiä sormimerkkejä viisoen ja lyhenteitä käyttäen. Tämä osui ja upposi - aivan kuin olisi kotonaan ollut:))) Erityisen hyvin hahmoilla oli hallussaan liikkeet ja hahmostatukset. Myös vilahdus Pöllihaan koulun vanhempainyhdistyksen kakkumyyjäisiin oli mainio. 

Hyvin sujui myös Kokko-kiven kääntely puolelta toiselle. Ja mikäpä sitä oli käännellessä, kun matkaoppaan esitelmöidessä lukevasta pojasta, oli itse J.V. Snellman kateissa. Lopultapa löytyi Pekka Jylhän kivelle taiteilema vihreähousuinen, liian pitkähiuksinen pojankossi - oli vain käväisssyt kusella...Blogistissa heräsi tätä sketsiä katsellessa myös riemukas idea - kun media vaikeroi, kuinka poikien lukutaito on laskusuunnassa, miksi emme kokkolalaisina nostaisikin esiin Kokkolaa lukevan pojan kaupunkina?! Voisiko siitä nousta uusi lukevien keskipohjalaispoikien identitetti? Tästä innostuneena tämä kansankynttilä aikookin tehdä ison valokuvasuurennuksen omaan luokkaansa heti vuoden alkajaisiksi lukevasta pojasta. Mulla olisi tähän monta loistokasta visiota...Eiköhän kohta kultakirjat avaudu ainakin meidän opinahjossa! Voisihan tästä teettää kirjaston edustallekin ison plakaatin - olisiko ideaa? Lukevan pojan plakaattiin saisi käydä oikein luvan kanssa töhertämässä kirjavinkkauksia niillekin pojille, jotka eivät ihan vielä innosta tönkkönä lue. Ja onhan taideteoksen taustalla ihan raamatullinen hyvän ja pahan tiedon omenapuukin. Voisiko sen tulkia niin? Että mediakriittisyyteen kasvatustakin tästä taideteoksesta löytyy!




Riemukas oli myös Tuomo Kemppaisen lavalle tuoma Sauli Niinistö vauvoineen. Kyllä voi nuoresta miehestä saada hyvin tehtyä vanhan ja presidentillisen. Samaa ikämuutosta ihailin Irina Parviaisen kantamassa Räyringin mummossa. Sketsissä kuultu "Hei mummo"-biisi oli hauska oivallus ja aihe sopi erityisen hyvin näin loma-aikaan, kun mummoilla taatusti on jo perhejouluähkyt ylimmillään. Eikä jäänyt Tomi Turusen Albertokaan yhtään kankeaksi mummon rinnalla.:)

Pienet asiat ovat usein teatteripuvustuksen ja -lavastuksen kruunu. Pidin pelkistetystä näyttämöstä, jonka nauhaverhot toimivat erinomaisena ja helppona tilanjakajana. Ja kun eräässä sketsissä jumaloitiin ABC-huoltamoita, mikä olisikaan ollut konkreettisempaa, kuin huoltsikan henkilökunta laulamassa vihreissä työpaidoissaan. Olihan tuossa huoltsikkasketsissä oikeasti hämmentävää se, että jokin asia on valtateitä ajellessa maassamme lähes monopoliasemassa joka niemessä, notkossa ja saarelmassa. Niin - ja nyt en puhu ALKO:sta. 

Ilolla katselin myös vierailulla esityksessä ollutta Kokkolan omaa poikaa, Jesse Kaikurantaa, jonka mukaantulo oli nivottu esitykseen loistokkaasti Kaikurannan laulaessa " Vie mut kotiin" ja kantaen muistojaan keltaisissa muovikasseissa. Niin saatiin Kaikuranta toivotuksi  paluumuuttajaksi Kokkolaan. Kaikurannan ääni todellakin kaikui kauniisti. Laulajan taustan kuuli äänenkäytössä. Se kuulosti äärettömän hyvältä teatterin sfäärissä, mutta olin myös todella myönteisesti yllättynyt Kaikurannan näytelmällisestä, ilmeikkäästä panoksesta esimerkiksi Kemppaisen kanssa  barkassissa kokkolalaisittain tervattuine munineen ja Centriassa vierailleena kiinalaisena. Kerrassaan vaikuttavaa! Myös Kaikurannan artikulaatio roolisuorituksissa oli selkeää.

                                 

Tästä kirjoituksesta voisi tehdä pitkän mainitsemalla kaikki onnistuneet sketsit. Mutta täytyy jättää myös vähän pimennetyn verhon taakse ja luottaa siihen, että lukija jos toinenkin innostuu raahaamaan itsensä tähän teatteriesitykseen jopa  kirjoitukseni innoittamana.

Revyy on kerrassaan upea väläys teatterinjohtaja Juha Vuoriselta ja hän on saanut aikaiseksi Hannu Björkbackan, Ilkka Siukosaaren ja ohjaaja Kimmo Virtasen kera  viihdyttävän  ja katseltavan kaksituntisen. Mars vain teatteriin katsomaan - esityksiä riittää aina maaliskuulle 2018 saakka!

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Runokuusi



Kesällä kerran...lehdestä luin tiedon, että Keski-Pohjanmaan Pränttärit julkaisi 6.7.2017 klo 12.00 Englanninpuistossa "Runokuusen. " Viikkoa myöhemmin lähdin kesäaamuna käveleskelemään ja etsimään palajatettua muistolaattaa ja sitä runokuusta. 

Kiersin puiston tietysti väärään suuntaan ja ja ajattelin jo hetken luovuttaa etsinnän, vaan sitten se sattuikin silmääni kohti kaupunkia kävellessä. Kovin näyttävät kuvani kesäaamuisilta.


Keski-Pohjanmaan Pränttärit on yhdistys, jonka tarkoituksena on toimia kirjallisuuden harrastuksen lisäämiseksi. Vuonna 1974 perustetun yhdistyksen puhennjohtajana toimii Elvi Löhönen ja yhdistys haluaa olla kirjoittajien henkisenä tukena ja yhdyssiteenä sekä valvoa etuja. 

Runokuusi kuulostaa sanana kauniita. Ja näinhän se olikin, että muistokiven viereltä löytyi suloinen kuusi. Kuusi on nyt 20-vuotias runoneitonen.


Kaksikielisessä muistolaatassa, joka on kiinnitetty kuusen viereiseen kiveen, lukee seuraavasti: 

"Runokuusi    Diktens gran
Istutettu     6.7.1997   Planterad
Suomi  100 Finland      6.7.2017
Keski-Pohjanmaa       Mellersta Österbotterns
Pränttärit                                   Präntarna
Kokkolan kaupunki           Karleby stad"


LÄHTEET: Keski-Pohjanmaan Pränttärit. Kirjasampo.fi. [http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha3%253Auee822dfd-66f9-4968-8b4b-9a5ef85e1d26#.Wiu-Ekpl_IU] Luettu 9.12.2017. 

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Vaivaisukko ja seimi Lohtajalla

Blogin innoittamana olen innostunut silloin tällöin kiertelemään Kokkolan  reunaosissa. Aistin, kuulostelen, seurailen, josko matkalta mukaan tarttuisi jotain uutta kirjoitettavaa. Hyvin avartavaa. Liikun näillä reissuilla lähes aina yksin. En kaipaa seuraa, kun keskityn kuuntelemaan ja kuvaamaan. Sen kummemmin en juurikaan blogijuttujani suunnittele. Yleensä ne ovat suurelta osin intuition johdattamia juttuja. Niin tälläkin kertaa. Kirjoitan siitä, mitä tulee eteen ja joka tuntuu juuri sillä hetkellä kirjoitettavalta. Tosin kirkkoon lähdin alun perin laulamaan sydämeni kyllyydestä Kauneimpiin joululauluihin ja siinä sivussa kuvaamaan ihan eri juttua  - mutta siitä joskus toisella kerralla. 

Saavuin kirkkoon hyvissa ajoin. Vieraita ihmisiä on kiva seurata, siinä sivussa kaikkea kirkon somistuksia. Tämä katosta riippuva, olkinen  "himmeli-kello" on kyllä melkoinen taidonnäyte Kukahan sen on tehnyt? Vaikuttaa ensin ajateltuna joulukoristeena, mutta muistelen nähneeni sen aikaisemminkin. Onko se aina kirkossa esillä?

                                     

Ihastelin myös näyttävää, isoa kuusta kirkon sydämessä. Ja sitten tietystikin juuri tätä tekstiä kirjoittaessani Ylen sivuilla oli juttua juuri tästä Lohtajan kirkon joulukuusesta. Kirkossa ihastelin erityisesti kuusessa olevia enkelikoristeita. Kirkkoon jos minne ne sopivat. Kaunis, pelkistetty kuusi. 

                                     

Tunnelma Lohtajan kirkossa oli miellyttävä. Ulkopaikkakuntalaisena pystyin aistimaan, kuinka ihmiset penkeissään olivat eri tavalla tuttuja keskenään  kuin kaupunkikirkossa istuessa. Iloinen jutustelu kiiri kirkon holveissa ennen tilaisuuden alkua. Kirkko  on muuten muutoinkin sisältä hyvin kaunis. Haaveena on päästä sitä jossain vaiheessa kuvaamaan tarkemminkin. 

Niin kuin aina, kaikki perustuu kohdallani hassuihin sattumiin. Ilmeisesti minulla on jokin kolmas aisti. Poistuin kirkon sankarihautojen puoleisesta sivuovesta, koska halusin tarkastella poistuessani kirkon votiivilaivaa tarkemmin. Tarkoitus oli pikaisesti ylittää katu, mutta juuri kun aioin ylittää, niin eräs rouva kaatui kadulle. Säikähdin itsekin, koska kadussa lumi oli  painautunutta ja hyvin liukasta. Ajattelin, että annan autojen rauhassa ajaa ohi ja vasta sitten ylitän kadun. Pianistina pelkään aina ylitsevuotavan paljon, että murran käteni jossain kompuroidessani. Noh, autoja tuli pitkänä virtana. Jumiuduin kadun reunaan. 


Siinä seisoskellessa  katselin ympärilleni ja luulin jo hetken, että muistin väärin aikaisemmin kuvaamani vaivaisukon paikan. Vaivaisukkohan oli nyt jonkinlaisen karsinan takana! Ei muuta kuin unohtaa  kadun ylitys ja kävellä rauhassa  tapulin luo, jossa vaivaisukko selvästi jo  odotti minua. 

Voi hyvät hyssykät! Vaivaisukon ympärille oli rakennettu upeaakin upeampi seimikuvaelma. Olin aivan otettu. Ensinnäkin pidän jouluseimistä kovasti ja kaikista eniten juuri tällaisista pelkistetyistä. Itse asiassa mielestäni koska joulu on kristillinen juhla, voisi olla enemmänkin seimiä Suomessa  tonttujen sijaan kuten Keski-Euroopan maissa. Ovat kauniita! Kaupatkin pursuavat jos jonkinlaista tonttu-ukkoa, mutta kunnon seimiä löytää harvoin.

Tässä Lohtajan seimessä Maria vartioi puista seimeä, joka on olkien peittämä. 


Maria on veistetty puusta. Karulla tavalla kaunis.Ja tietysti sopii mainiosti vaivaisukon viereen juuri tällaisena.


Ja vaivaisukko, hän on kuin Joosef ikään. Jos ei tietäisi olevan vaivaisukko, niin toki luulisi Joosefiksi!

Ja sitten lampaat! "Ja sillä seudulla oli paimenia vartioitsemassa yöllä  laumaansa..." Sanat osuivat hämärässä  talvi-illassa hyvin kohdalleen. En oikein illan pimeydessä  saanut tarkasteltua, mistä materiaalista lampaan oli tehty, mutta näyttäviä ne olivat! Jonkinlaista käkkäränarua lampaat olivat saaneet villakseen. Todella hienosti tehty.




Siinä kuvaillessani kaksi naista tuli lapsen kanssa paikalle."Katso, siinä on Jeesus-lapsen seimi, toinen naisista sanoi".Minusta tuntui, että olin väärässä paikassa kameroineni. Lapselle hetki oli todellinen, Peruutin, ja annoin hänen katsella. Aina ei ole aika kuvata. 


Sinne jätin seimen, vaivaisukon, Marian ja lampaat. Olin niin kiitollinen juuri joulun alla tästä kuvaushetkestä. En tiedä, kuka seimen on tehnyt, kenen idea se on, mutta se oli juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. KIITOS!

Ps. Olisi kiva tietää lisää seimen pystytysjutuista. Kenen idea, kuka toteutti? Käsittääkseni Lohtajalla on aikaisemminkin ollut jossain seimiä, olenko oikeassa?


Tämän kirjoituksen ja kuvien myötä tahdon toivottaa kaikille lukijoilleni herttaista, kiireetöntä ja sopuisaa joulua!

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kauniissa joulukonsertissa

Kerrankin, kerrankin aikatauluni natsasivat ja pääsin kuin pääsinkin Vesa-Matti Loirin Sydämeeni joulun teen - joulukonsettiin! Monta kertaa olen ollut menossa, mutta aina on tullut este.  Nyt, kun Loiri piti viimeisen laajemman joulukonserttikiertueen, oli jo korkea aika. 


Snellmansali oli muutamia hajapaikkoja lukuunottamatta täynnä innokkaita joulun ja Loirin odottajia. Loirihan on artisti, jonka äänestä joko tykkää tai sitten ei. Minä rakastan hänen musiikkiaan...Pieni melankolinen puoleni täyttyy tällä.  Upea monilahjakkuus!

Vaikka joulukonsertti olikin, aloitti Loiri laulantansa "Laulu se on ollut minun iltojeni ilo."-kappaleella. Hieno aloitus ikään kuin kertasi tunteiden tulkin menneitä vuosia. 

Saimme kuulla kaunista tulkintaa  Ave Maria,  Heinillä Härkien, Lumi on jo peittänyt  ja Sydämeeni joulun teen- joulubiiseillä. Uskon, että Loirilla on omakohtainen syvyys Lumi on jo peittänyt-. lauluun. Se kuului ja näkyi. Loirin elekieli laulun aikana oli ihastuttavaa. Olisittepa nähneet, kuinka hän laulaesaaan lennätti lintua syömään jyviä kädeltä toiselle...Pelkistettyä, kaunista, Ihanaa!


Tietysti pohjalaisena sykähdytti kovasti Loirin tulkinta  Konsta Jylhän On viulu vaiennut- kappaleesta. Yhtä liikuttava oli  "En enää muuta tahdokaan kuin laulaa..."Voisi kuvitella, että tuo tunne vain kasvaa iäkkään laulajan remppojen myötä. Upeaa, että ääni vielä kulkee, vaikka jalat  eivät niinkään.

Väliajan jälkeen kuultiin niitä hienoja perinteisiä, kuten Lapin kesä. Onhan siinä oma lumonsa aina. Ja niin vahvasti sen laulun yhdistää Loirin tulkintaan, että olisi ollut pettymys, jos sitä ei olisi esitetty. Täytyy sanoa, että Loirin mukana kulkeva Peter Lerchen orkesteri osasa myös hommansa!


Kahden kappaleen sovituksesta pidin erityisen paljon. Ne olivat "Tiellä ken vaeltaa" ja "Kulkeissain mä tiellä nähdä sain. "Tunnelma oli ainakin omasta mielestäni kuin israelilaisissa kansansävelmissä. Ja taas äityi Loiri  hienoon eleleikkiin esittäessään kruunua sun muuta käsillään...Kun esiintyy istuallaan, on vielä tärkeämpää, miten elehtii. 

Loiri veti keikkansa erinomaisesti. Verrattuna muutama vuosi aikaisemmin kuuluneisiin pettymyksiin muutamissa joulukonsertissa, oli Loiri nyt hyvin mukana, muisti sanat ja eläytyi ja tulkitsi täysillä. Myös Loirin humoristinen puoli tuli hienosti esiin esimerkiksi "Väliaikainen"-kappaleessa. Ainakin Brigitte pardotin huulista Vesku vielä unelmoi...Olihan laulun lomassa sellaista sanailua, että yleisö purskahteli nauruun. 


Kuvani ovat sumeita-kaukaa otettuja tavallisella kännykameralla. No, kauniit taustavärit ja hahmot erottuvat kuitenkin! Lavan valaistus oli muutenkin kaunis!


Loppupuolella  rauhoituttiin kuuntelemaan kaunista tulkintaa "Oi muistatko vielä sen virren"-sävelmästä ja sen jälkeen Loirin sanoittamaa ja kitaristi Peter Lerchin säveltämää joululaulua , jossa sanat alkoivat "Taas äiti muovikuusen koristaa. " Se oli minulle täysin tuntematon. Loiri kertoi, että tekaisi sen 20 vuotta sitten juhannusyönä kitaristinsa kanssa....Voi vain kuvitella sen tunnelman!:)


Viimeisen laulun jälkeen yleisö osoitti kunniaa nousemalla ylös tuoleistaan. Loiri kiitti ja kertoi, että tässä vaiheesssa taiteilija yleensä kipittää takahuoneeseen ja saapuu sitten uudelleen paikalleen, mutta hänpä säästää jalkojaan. Saimme kuulla loppuun vielä pari kappaletta, toisena kauniin huuliharppusoolon. 

Konserttielämys oli erittäin onnistunut. KIITOS!

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Itsenäisyyden juhlapäivänä - Suomi 100 vuotta

Suomi 100-juhla on ollut osaltani lennokas. Olen suoraan sanottuna kiitänyt tilaisuudesta toiseen. Halusinkin nähdä monta asiaa. 

Kotipihaa komistaa valaistu lippu. Koko kylässäni oli ainoastaan 4 valaistua lippua...Lippua on ihana katsella pimeässä illassa. Melko tyyni keli - lippu ei juurikaan hulmunnut.


Heti aamusta lähdin Lappajärven hautausmaalle. Sinne on sankarihautoihin haudattu isoisäni, ja hänen veljensä. Lisäksi isoisäni  toisella veljellä on  muistokivi sankarihautausmaassa, vaikkei hänen  maallisia jäännöksiä ole tähän mennessä löytynytkään. 


Lappajärvellä jokaiselle sankarivainajalle oli tehty kaunis seppele ja hautakumpujen ylle oli aseteltu kynttilälyhdut. Oli kaunista!

Lappajärven hautausmaa on muutoinkin yksi kauneimmista tietämistäni- esi-isäni lepäävät järvimaiseman äärellä. Niin kuin elivät lyhyet elämänsäkin.


Isoisäni viereen on haudattu kohtalotoveri, joka menehtyi samassa onnettomuudessa kuin isoisänikin. Hänen haudallaan on usein siellä käydessäni ruusu. Nyt se oli sinivalkoinen. Liikutuin. Päätän ottaa tavoitteeksi selvittää, kuka kukkia sinne tuo. Olisi mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia. Meillä on hyvin samanlainen  tausta...Voi, kun vaikka tätä kautta löytäisin  hänet - Onni Paalanen, k. 4.6.1942 - jälkeläisen, edes yhden...


Seuraavaksi Evijärven hautausmaalle. Itse sankarihautausmaan tilaisuuteen en ennättänyt, mutta vein itse tekemäni havuseppeleen  Kaarlo -isoenoni hautakummulle. Sotaveteraani, "Kalle"-eno lepää haudassa yhdessä rakkaan Vieno-mummoni kanssa. Yhdessä he elivätkin sodanjälkeisen loppuelämänsä. Varmaan  kaksi lapsuuteni tärkeintä ihmistä lähiperheen lisäksi...


Sitten Kokkolaan ja Marian hautausmaalle. Väkeä oli valtavasti ja juhlallisuudet hienot. Olin aika lailla takarivissä, joten kuvat eivät ole kovin tarkkoja. 


Sankarihaudoilla Kokkolassa  vartiossa oli pääasiassa nuoria ja partiolaisia. Useat olivat liian keveässä vaatetuksessa, ainakin yksi nuori tyttö joutui poistumaan vartiosta ensiapumiesten huomaan. Pakkasta oli muutama aste, ei mikään lämmin sää...


Iltapäivällä vielä Kaarlelan kirkkoon, joka  kunnioitti itsenäistä Suomea juhalavalaistuksessa. 

                            

Kirkon edustassa  sisällä oli sekä Suomen liput että joulun tunnusmerkit. Tunnelma oli lämmin. 


Kirkossa oli ruotsinkielinen tilaisuus. Saavuin sinne yksin. Halusin rauhoittua ja kuunnella kaunista musiikkia uruilla ja puhallinorkesterilla taituroituna. UPEAA! Erikoisuutena oli koko Sibeliuksen Finlandia-teos uruilla soitettuna. 

En tiedä, kiinnittyikö kenenkään muun katse yksityiskohdista kauneimpaan - valkean kivikirkon ikkunasta loisti kirkon sisälle  kaunis sininen valo. Se sinivalkoinen Suomeni oli juuri tässä kirkkokruunun loisteessa!


                              

Tähän loppuun liitän kouluni Itsenäisyysjuhlasta tallentamani musiikkitiedoston. On ilon ja ylpeyden aihe kertoa, että tallenteessa laulaa opettamani alakoulun luokat 1-6.  Opetan heille musiikkia ja tallenteessa koulun kaikkien oppilaiden lisäksi soolo-osuudet laulaa 4-päinen poikakvartetti, iältään 8-11-vuotiaita. UPEAA!

                                         Veteraanin iltahuuto, olkaa hyvät!